Olen luonteeltani vähän myöhäisherännäisyyteen taipuvainen. Aloin katsoa How I Met Your Motheria viime keväänä (nyt seuraan netistä reaaliajassa), luin Nälkäpeli-trilogian tänä keväänä ja niin edelleen. Sama kaava toistuu: tältä läppäriltä on nyt tuijotettu viime aikoina Gleen ensimmäistä kautta.
Glee on hyvä sillä tavalla kuin melko tavallinen nuorisolle suunnattu tv-ohjelma on: jos sitä katsoo ja henkilöt oppii tuntemaan, siitä pitää. Mistään maatamullistavasta nerokkuudesta ei ole kyse, mutta tuskin katsomista moni katuukaan. Lisäksi dialogista löytyy paikoittain merkittävää hauskuutta, kun muutamasta hahmosta on kirjoitettu erityisen hupaisia. Jotka katsotte, tiedätte. Lisäksi tunnen suurta sympatiaa yhtä babyface-poikaa kohtaan.
Mutta allekirjoittaneen silmiä ja korvia hivelee kyllä eniten eräs nimeltämainitsematon William Schuester. Hänessä on samaa kuumuutta kuin Jussi Vatasessa. Ja kenties jossakussa muussakin, en vain saa päähäni, kenessä. Ja tietty tuo judelawmainen kiharatukka on aika sulattavaa kamaa.
Oliko tässä joku pointti, niin ei kyllä tainnut olla.
Kanssabloggaaja on kuitenkin hyvänen aika Irlannissa. Kelpaisi minullekin joku Dublinin kevät. Vaikka viihdyn Suomessa välillä melko hyvin, kun parsaystävä tekee ruishampurilaisia ja quesadilloja ja popcornia ja tahtoo pitää lauluhetken. Nukuin viime yön harvinaisen hyvin.
Jos haluatte nähdä kornin romanttisen leffan johon sisältyy Joseph Gordon-Levitt kuumana mormonina ja yhteiskunnallisia teemoja vähän rautalangasta väännettyinä ja yksinkertaistettuina sekä jopa minua hieman järkyttävät gay-alushousut niin katsokaa vaikka Latter Days. Viimeksi kun näin sen, en juurikaan syttynyt kummallekaan pääosanäyttelijälle, mutta nyt jostain syystä kuolasin Aaronia melkein kybällä. Hups.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikenlainen faniposti tänne.