maanantai 30. syyskuuta 2013

Hölmö nuolaisee ennen kuin tipahtaa

Yli kentän likaisen
raaka valo lyhtyjen.
Värisevää ikkunaa
sade kiduttaa.

Niinkuin prinssi kietoi hän
satuun pääni särkevän.
Miksi petyin? Tiesinhän
lait elämän.

Märkää, märkää sumua
maassa, puissa, katoilla.

- Saima Harmaja, 1929

Ajattelin aina, että ihmisen täytyy vajota todella alas synkkyyteen siteeratakseen Harmajaa. Well, here we are.

Päädyin takaisin torniin, kapeaan lasarettipetiini. Hieman enemmän essitalopraamia, hieman enemmän ketiapiinia. Iltaisin huumaan itseni jotta totuus unohtuisi, mutta taika haihtuu aamuun mennessä.

Koen hassuja tuntemuksia - kävelen luentosaliin, mutta ne eivät näe minua. Ne eivät kuule katkonaista hengitystäni tai aisti epämiellyttävää lämpöä, joka nousee varpaista päälakeen kun katselen onnen lipuvan pois, ulottumattomiin. Olen olemassa puhelinluettelossa ja huolena.

Vihaan sinua ohikiitävän sekunnin, kunnes muistan ketä tässä pitikään syyttää.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Opin olemaan antautumalla

Sairaalapäiväkirja vaihtui sairauspäiväkirjaan.

Pelonsekaisin tuntein kokosin tavarani kangaskasseihin ja hyvästelin huoneen kaksi ja osaston seitsemän. "Sä voit ihan koska tahansa tulla takaisin", ne sanoivat, mutta minä tiedän etten tule. Viisi päivää se oli maailman turvallisin paikka, mutta jos en nyt kokeile siipiäni niin ne surkastuvat.

Opiskelu muutaman rennon ja mukavan ystävän kanssa vaati rauhoittavan. Mitä ihmettä teen massaluentojen tai vuosikurssiryhmän opintojen kanssa?

Halaan tyynyä ja annan kyynelten valua jaksamatta pyyhkiä niitä.
Jokainen ajatus alkaa "silloin kun vielä.." ja jatkolle on muutama vaihtoehto.

Olin onnellinen?
Olin terve?
En maannut tässä yksin?
Minulla oli jonkinlainen hallinta omasta elämästäni?
Minulla oli haaveita?

Tai no - onhan minulla edelleen yksi.
Että tämä loppuisi. 

Tämä ei ole enää millään asteella uutta tai jännittävää tai erikoista. Tämä on loputon, pitkospuuton suo.

Sain käskyn tehdä vain mukavia asioita ja minimoida ahdistusta tuovat asiat. Niinpä menin lapsuudenkotiini, puin lämpimästi päälle ja menin sienimetsään. Hengitin pitkästä aikaa kovin vapaasti. Ilman Opamoxia.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Tykkään kulmakarvoistani


Tänään ohjelmassa sukkalankaostoksia ja illalla kuulemma televisiosta tulisi Pulp Fiction. Opiskelua siinä sivussa, ja keittoa ja leipää.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Sairaalapäiväkirja

Melkein pahinta on nähdä pelko ja huoli, joka piilotetaan vanhemmuuden vastuun alle
"oliko kahvi hyvää, tarvitsetko jotakin, tuli paljon kalaa, tehtiin omenamehua, soitellaan huomenna"
väliin ujutetaan ihan pieni kysymys siitä, miltä nyt tuntuu.

Ei tämä kodilta tunnu, mutta kotikaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.
Eniten pelottaa pelko.

Rakkaat ovat kauhean kannustavia.
Ei tarvitse huolehtia koulusta, kyllä kaikki järjestyy
ei tarvitse huolehtia rahasta, kyllä saat apua kunnes kaikki on paremmin
ei tarvitse huolehtia töistä, lähdet pois jos se tuo stressiä.

Mutta minä huolehdin kipeästä mielestä ja siitä, miten se korjataan.

Haluaisin päästä tilaan, jossa voisin tarttua jotakuta kipuilevaa kädestä ja todeta että sä selviät, minäkin selvisin. Että se on sairaus, mutta se ei hallitse sun loppuelämääsi. Parannut, jaksat taas ja voit katsoa taaksepäin ja todeta olleesi vahvempi kuin se.

Ettet jäisi siihen, vaan taistelisit vastaan kaikin asein,
että alussa ne aseet ovat turvaverkko ja hoito

mutta jalat kantavat vielä niin, että loppujen lopuksi sinä jaksat taistella itsekin.

- Ongelma tässä on se, että se tila on niin helvetin kaukana.

torstai 19. syyskuuta 2013

Vain luovuttaminen on ikuista

Kävelen oikein hitaasti ja vedän ilmaa keuhkoihin, pysähdyn katsomaan puita
minulla ei ole lenkkitossuja eikä suppilovahveropussia varalta taskussa,
en selaa sähköposteja
en ajattele, että kävely on ajanhukkaa.

Kiipeän takaisin ylös, istun ruokalaan ja syön hiljaa.
Tuntuu hyvältä olla hiljaa, kun ei oikein jaksa enää jutella.
Vastaan kuitenkin jos kysytään.

"Miltä susta tuntuu nyt"
"Mites täällä menee"
"Tulisitsä syömään"
"Ottaisitko sä nyt lääkkeet"
"Tervetuloa tänne meille"

Tuntuu, että katselen tätä kaikkea ulkopuolelta - pikakelauksella onni ja onnettomuus, aallonharja ja -pohja, toive ja toivottomuus näyttävät aika hassuilta.

Sitten kun taas jaksan, tiedän keitä kiittää, koska suurin palvelus mitä toiselle voi tehdä, on jaksaa pitää kädestä silloinkin kun tuntuu ettei enää voi jaksaa.




tiistai 17. syyskuuta 2013

Just can't hide it

Tänään myöhäisellä luennolla oli jonkun opiskelijan lapsi, arviolta viisi- tai kuusivuotias. Istui hiljaa koko luennon ajan, mutta kun luennoitsija lopuksi kysyi kommentteja, tyyppi ilmoitti, että hänen syntymäpäivällään ja Ilmari Kiannon kuolinpäivällä on vain viisi päivää eroa. Helppo muistaa siis. Tähdennettäköön, että luento liittyi vahvasti Ilmari Kiantoon, ja hänen kuolinpäivänsä löytyi yhdestä diasta. Ihan luennon kohokohta tuo kommentti; niin pieni ihminen itselleen olennaisen äärellä. Ja olemassa söpö.

Ja kuinka innoissani olen siitä, että How I Met Your Motherin viimeinen kausi alkaa ensi viikolla: