Huomioita ihmiselämästä

- karjalanpaisti on ketjureaktio
- jollain muulla on paljon enemmän järkevää sanottavaa kuin minulla
- mustankipeys tulee aina yllättäen, typeristä syistä
- kolme konvehtia voi syödä kuudessa sekunnissa ihan helposti
- ihan kaikki ei aina käänny parhain päin, ei käänny. teitä on huijattu.

Mutta sitten on ne pienet asiat, joista olla loputtoman kiitollinen

Minun seitsemän ystävääni ja kaikki ne kaverit, jotka ovat osoitekirjassa etunimi sukunimi toisin kuin ystävät, mutta ovat kuitenkin ja ovat ihania,

Kaksi yötä joulukalenterin ensimmäiseen luukkuun,

Joitakin öitä Helsinkiin, jossa aion unohtaa diversiteetin johtamisen ja subjunktiivia vaativat konjunktiot viettääkseni laatuaikaa kahden kanssa seitsemästä,

Vähän enemmän öitä ja sitten olen Lapissa, edustan hyvin ja pyörin hangessa ja sielläkin on yksi seitsemästä ja paljon muita mukavia

Maitokaakao, voisilmäpulla ja Sinä päivänä

Näillä selvinnee huomiseen.

It's our problem-free philosophy

 

Blogger ei tarjonnut riittävän isoa fonttia niin piti tehdä tämä Paintilla.

Söin liikaa Toffifeeta ja tässä tulos

Mikko Kuus-kuus-kuustonen tuli ulos studiosta ja sanoi: demoni on valmis.

Ainakin fiilis on suunnilleen tämä, sillä NANONI ON VALMIS. Se tarkoittaa, että olen nyt ns. oikeasti kirjoittanut KIRJAN. Jonka pituus on 50 015 sanaa. 

Ignoorataan se, että editointia kenties kaivataan vielä jonkin verran paljon...

Kuorin tuossa porkkanaa ja mietin miten päheetä olisi olla marsu. Sitten iski yksittäinen lentoliskohikkaus. (Tunnetaan myös nimellä huutohikka ja raivohikka.)

En tiennyt, että keittiön ovenkarmin kanssa voi tanssia tangoa, mutta niinpä vain voi ja se on erittäin hyvä taivutuksissakin! Voisin vielä vähän aikaa hihitellä ääneen. 

Hain myös tänään kirjastosta kasan kirjoja.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Michael Chabon: Kesämaa

Mistäs sitä aloittaisi?


Vielä yksi kuva, koska blogin nimi sitä vaatii:

Sade-päivän iloja

Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askelkyykky.

Aaärveeooänteeaa on suoritettu.

Ai mikä? No se eepillinen ja mahtikaikenvoipa ARPOJAINEN blogimme kaksivuotuisuuden kunniakkuudeksi.

Runouden tasollahan ei arvontavoittoon luonnollisestikaan voi olla minkään valtakunnan (ei edes prinssinnakin ja puolen valtakunnan) merkitystä. Sen sijaan järjestimme fyysisesti rankan dualistisen ottelun, jonka prosedyyriä kuvaamme seuraavassa kappaleessa.

Alkuerät, eli niin kutsutut alkupalat eli aperitiivit: jalkasotaa. Asetuimme siis, Laura ja minä, itse omin pikku kätösin kangaspuilla paukuttelemani maton päälle selillemme pylly vasten pyllyä pum pum. Suokaamme taiteellinen vapaus. Todellisuudessa asetuimme siten, että polvitaipeemme olivat 90° kulmassa ja jalkapöytämme vastatusten pum pum. Selvitettyämme finaalikierrokselle kaksi osallistujaa heitimme kolikkoa siitä, kumpi edustaisi finaalissa kumpaa finalistia.

Loppuottelu olikin perinteistä spedeilyä. Silmät kiinni NYT, jalasta kiinni NYT! Taustalla soi Shakiran Ready for the Good Times ja kisa kävi kiivaana, kunnes toinen meistä voitti ja toinen hävisi.


Arvonnan eli kilpailun palkinnon siis myönnämme seuraavalle henkilölle:


STORITHIANA!!!

Ilmoitapa sähköpostiosoitteesi kommenttiboksiin, jotta saamme sinuun yhteyden. Vaihtoehtoisesti laita Miialle suoraan postiosoitteesi facebookin kautta.


Seuraava kappale on omistettu kaikille osallistujille - rakkauteemme tottuu!



Sillä samaisella rakkaudella,
Miia und Laura

Ruokasoodaa

Olen koko illan kuunnellut Richie Samboraa ja miettinyt:

otsatukka vai ei?

Ei en tahdo olla niin pinnallinen että puisin blogissa tällaista asiaa, muttakun muttakun. Pitkä keskustelu kauneusihanteista ystävän kanssa ja sitten omien kuvien selailua ja pitäisiköhän sittenkin olla pinnallisempi? (olisinko kauniimpi)

Olisiko elämäni parempaa, jos omistaisin hiusharjan jossa on normaali määrä harjaksia jäljellä? Kysymys ei ole retorinen.

Romaani ei etene. Tai etenee, muttei niin nopeasti kuin haaveilin. 40k nyt kasassa. Tuntuu, että siitä tulee juurikin sellainen teemojaan hatarasti käsittelevä kurja esikoiskirja, joka laitetaan nuoruuden ja harjaantumattomuuden piikkiin jos joskus joku sen lukee.

Huomenna postilaatikkoon pudotan pari Walesiin matkaavaa lomaketta.

Olen ommellut takkiini irronneet napit.

Olen syönyt pannukakkua ja Toffifeeta ja tortillalastuja ja irkannut ja lukenut kirjaa, jossa on vinkkejä kodinhoitoon. Suurin osa liittyy ruokasoodaan ja viinietikkaan.

Mietityttää

Miksi en saa luettua tenttiin?
Miksi olen flunssassa vähintään kolme kertaa syksyssä?
Miksi ihmiset käyttävät toppaliivejä? Ne on epäkäytännöllisiä ja rumia!
Miksen osaa enää olla viehättävä ja kiinnostava?
Miksi mua ei viedä ulos syömään?
Miksen voi olla se täydellinen ystävä, mikä haluaisin olla?
Miksei kukaan käy mun kanssa salilla tai lenkillä?
Miksi mun Spotifyaika on lopussa?
Miksi Ranuan eläinpuiston väki ei reagoi mun yhteydenottoihini?

..mä ihan todella haluan kirjoittaa teidän satakiloisen jääkarhunpentunne joulunvietosta

Voisko nyt vaan käydä näin? Voisko?

(kuva: nyt.fi/tag/fok_it/)

Onneksi on J, joka kuittaa maanantaiahdistukseni asiantuntevalla vapaapäiväläisen kommentilla:

"Otahan tequilaa." 

Niinpä, niinpä.

terveisiä tiedeyhteisöstä

On helppoa olla hyvillä mielin,

kun rekisteröityy luuydinrekisteriin luovuttajaksi

kun tietää viikonloppuna tapaavansa ihania ystäviä

ja ihan erityisesti silloin, kun 8000 merkin esseestä on kirjoittanut 6214 merkkiä

(..ja kun tietää, että lähdeluetteloon menee ainakin 300 merkkiä!)

Huolimatta tästä uskomattoman ahkerasta esseepinnistyksestäni olemme puheviestijäystävieni kanssa vakaasti sitä mieltä, että meidän on koottava opiskelukokemuksistamme kirja, joka voisi toimia realistisena infomateriaalina kaikille uusille fukseille. 

Kirjalla on jo nimikin, kiitos M !

"Tää homma on niin vitun anaalista oikeesti" ja muita relevantteja totuuksia yliopisto-opiskelusta

Lainaus on allekirjoittaneen suusta. Ah miten tyypillistä, kyllä on ollut verbaalinen lahjakkuus taas käytössä.

Lienee parasta käyttää tämä hyvä mieli loppuun hyödyllisellä tavalla ja kirjoittaa muutama merkki lisää, koska arvatenkin menee noin viisitoista minuuttia ja fiilis on taas tämä:

Ruoasta ja aterimista

Viime yönä kävin kahvilassa. Söin suklaakakkua ja join chai lattea. Oli todella hyvää. Sitten heräsin, enkä ollut penniäkään köyhempi.

Posti toi eilen paketin parhausystävältä. Marraskuulahjan. Nyt minulla ON Vilijonkka- ja Hemuli-lusikat. Siis ne, joita toivoin joululahjaksi tässä pari viikkoa sitten tässä blogissa!! Ja tänään posti toi ilahdutuskortin yhdeltä mainiolta helsinkiläiseltä.

Vierailinpa muuten ns. Mestaajan Serkussa myöskin ja ostin niin monta juttua vihannesosastolta, että kassahihnan apaattista liu'untaa katsellessa tuli melkein epätodellinen olo: ovatko nämä jonkun muun ostokset? Ei esimerkiksi ollenkaan perunalastuja, vaan perunoita. No joo, on se sitten kostautunut sillä, että olen tänään syönyt pelkkää suklaata, kun en ole osannut päättää, mitä ruokaa laittaisin.

Ei, tämä ei ole ruokablogi, vaan edelleen ajatusblogi, minä vain ajattelen ruokaa aika paljon. Ja sitä paitsi saatte kiittää onneanne, ettei vieläkään olla menty tyyliblogin suuntaan. Ei sillä, ettäkö mintunvihreässä kokohaalarissani olisi mitään vikaa. Se on upea.

"I don't want to be AquaMan. He sucks!"

Aikuisuuden merkki taitaa olla se, kun sanoo ääneen lauseen 'mulla on liikaa karkkia kotona, olispa vaikka leipää'.

Nanoni rikkoi tänään 30 000 sanan rajapyykin. Se tekee 60 % eli voitto alkaa jo olla ovella ja vaikka vähän nyppiikin välillä avata se sama kirjoitusikkuna (mitäs olen totuttanut itseni one-shotteihin ficcailun parissa, oma vika) niin on lohdullista huomata, että jopa silloin, kun ei inspiroi eikä huvita, niin tonnin riipaisee siitä huolimatta ilman suurempaa tuskaa, ja vaikka enemmänkin, jos aikaa on (ehkä joskus tulevaisuudessa aikaa on, kun ei ole muita velvoitteita kuin kirjoittaminen), ja se teksti on ihan kelvollista ja yleensä edistää tarinaakin juuri sopivan verran. Olen jaotellut suuret linjat kolmanneksiin, eli nyt on muutama tonni aikaa kutoa viimeisetkin keskimmäisen kolmanneksen langat mukaan tähän kuvakudokseen, ja sitten saankin alkaa kasvattaa jännitystä loppua kohden! Pääsen oikein mässäilemään ahdistuksella! Varsinainen loppu on itsellenikin vielä hivenen auki. Kahden ensimmäisen aikatason loput kyllä luulen tietäväni, mutta kronologisesti ajatellen viimeiset tapahtumat saa alitajuntani selvitellä sitten, kun pääsen sinne asti. En malttaisi odottaa.

Lisäksi olen syönyt täytekakkua ja kaventanut Ekocenteriltä löytynyttä Vilijonkka-henkistä violettia mekkoa niin että se nyt nuolee naisellisia kurvejani (not). Ja näkisittepä kynteni! Ne ovat olleet näin pitkät viimeksi ehkä kahdeksannella luokalla!

Sitten tämän lähetyksen todelliseen ideaan. Kuvia kuvaamaan allekirjoittanutta! Kun kerran Laura, niin sitten minäkin...

Tavoilleni uskollisena selasin tietenkin koko andthat'swhoiam-sivuston läpi, ettei vain mikään nerokkaasti minua kuvaava kuva menisi sivu suun. Nyt jos jotain puuttuu, niin se on ihan vain oma vikani. (Saa täydentää kommenttiboksiin jos selvästi olen missannut jotain.) Muutaman tosin jätin pois ihan vain siksi, etten halunnut kuvailla itseäni kovin monella samalla kuvalla kuin Laura itseään, koska sehän olisi tylsää!

Näin unta, että mulla oli sipsejä ja dippiä ja siinä unessa myös sain yhden sivuaineoikeuden, jota todellisuudessa minulla ei ole kovinkaan suurta todennäköisyyttä saada vaikka kovasti haluaisin. Tänään olen sitten nukkunut päiväunet katsoessani Naapurini Totoroa - olipa muuten karua yrittää löytää se dark totoro -symboliikka sieltä rivien välistä ja miettiä mitä kamaluuksia mikäkin voisi symboloida, jos oikein kuvainnolliseksi mentäisiin. Ne ilonkiljahdukset siellä ruudulla muuttuivat kauhunhuudoiksi kyllä unisessa päässäni.

varpaita hirvittää sirpaleet

"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto
En vaihtais sekuntiakaan"

Joskus on näitä päiviä, jolloin pitää kuunnella niitä eniten itkettäviä biisejä repeatilla
hautautua peittoon ja torkuttaa puoli tuntia
syödä paketillinen keksejä yksin

lopettaa parisuhde voidakseen paremmin ja voida silti huonosti
katua, pelätä, surra ja itkeä ruokalan jonossa
tuntea silti tehneensä oikein.

Ja jossain tuolla on päivä, jolloin kaikki on taas hyvin.
Minä tiedän sen, koska minä olen vahva ja minä olen hyvä näin ja minä kelpaan,
ennen kaikkea itselleni, vielä joskus.

Marraskuun mukanaan tuomia asioita

Osaan nykyään ulkoa pannukakun reseptin ja tällä kertaa sulatin pinaatit pienessä kulhossa sen pussin sijaan. Kyllä tämä tästä. Ystävääni T:tä lainaten: "Jotkut ihmiset on sellaisia, että niille kaikki tuntuu olevan vaan kauhean helppoa. Mutta sää saat pienistäkin asioista kauhean vaikeita." (Tämä siis silloin, kun minulla oli pussillinen sulanutta pinaattimössöä jumissa pussin seinämillä ja sitä maidolla tuloksettomasti huljuttelin sieltä pois.)

Viime yönä alkoi NaNoWriMo ja olo on sen mukainen. Piti kirjoittaa koko päivä, mutta eihän siitä mitään tullut, pidin nettitaukoja vähän väliä.

Takana 15000 sanaa.

En ole vielä joutunut turvautumaan zombeihin, maailmanloppuun, pornoon tai muihin oljenkorsiin, joilla sanamäärää niin helposti ja nopeasti täyttäisi. Hyvä minä! Voi tätä ylpeyden tunnetta!

Tämä kuva on tällä hetkellä lempikuvani maailmassa.

Pitäisi varmaan joskus kokeilla huumoripainotteista nanoa, johon voisi tuoda juurikin mitä tahansa juonenkäänteitä. Tiedä sitten, mikä se järkevä osa minussa on olevinaan, joka käski toteuttaa käyttökelpoisen idean. Ensimmäisenä osallistumisvuonna, hyvänen aika.

Pahoittelen tämän tekstin sekavuutta. Asioita päässä oli liian monta statuspäivitykseksi, ja tästä tuli sitten melkein vahingossa blogiteksti.

Piti kirjoittaa vielä parisataa sanaa sitä romaanintekelettä, mutta päähenkilöni päätti alkaa näyttää Benedict Cumberbatchilta, ja se ei käy laatuun, koska olen kuvaillut hahmoni vallan toisenlaiseksi, hänen kun ei kuulu olla kuuma. Siinä vaiheessa kun sormet jo olivat kirjoittamassa hahmon nimen sijaan 'Sherlock', päätin että ehkä tämä on tässä tältä illalta, ainakin siihen saakka, että pinaattipannukakkuni on paistunut ja turvallisesti vatsassa.

(Johtuu ehkä siitä, että mun toisella päähenkilöllä Tuulalla on aika lailla mun ruumiinrakenne ja mun entinen tukka ja siksi mun mielestä olis ainoastaan oikeus ja kohtuus että kun se päätyy suihkunraikkaana nojatuolissa istuvan miehen lähettyville niin se mies olisi esim. sitten se Sherlock. Sitä paitsi miljöö on sillä hetkellä brittiläistyyppinen kirjastohuone, jossa on kokolattiamatto. Those bitches were asking for it.)

PS. Oon miettiny pitäiskö osallistua Movemberiin. En sano millä viiksillä koska täällä on alaikäisiä.