a house is not a home

Hyvää myöhäisiltaa.

Nenäliinat - check?
Popparit - check?

Hyvä.

Tervetuloa toivepostauksen pariin. Nyt aion kertoa sydäntäriipivän kauhukokemukseni EF:n parissa.

Olin siis tuossa kuun alussa St. Raphaelissa, Etelä-Ranskassa. Tarkoitus oli olla kolme viikkoa, mutta kuinkas kävikään. 

Lähtöilmapiiri oli vetinen. Lähtöpäivän itkeskelin pitkin päivää ja autossa yritin epätoivoisesti nukkua ahdistusta pois. Lento meni hitaasti. Perillä alkuhässäkän jälkeen aika meni hitaasti. Kuusi päivää menin melkoisessa sumussa, aamut ja illat itkien ja päivät ahdistuen kaikesta.

That's it? Nope.

Kyse oli siis kielikurssista, jonka itse olin halunnut. Asiat kuitenkin muuttuivat aika paljonkin varattuani matkan. 

Ensinnäkin, seurustelusuhde.

Toisekseen, epävarmuus.

Kolmanneksi, motivaatiokuoppa ranskan suhteen.

Miksi en perunut? En voinut. 

Ja kyllä, kaikesta huolimatta odotin ihan kiinnostuneena. Odotin monenlaista.

Kyse ei sitten ollutkaan aktiviteettiryöpystä, iloisista uusista parhaista ystävistä, auringosta ja jäätelöstä ja taikaponeista ja isäntäperheestä, joka pitää huolta, kuten liideritkin.

Olin väärässä ryhmässä, selvästikin. Suurin osa oli noin 14-vuotiaita. Jos olet 35 ja frendisi 31, ei asialla ole niin paljoa väliä. Tässä elämänvaiheessa kuitenkin on.

Isäntäperheeni, eli tämä yksi rouva, oli inhottava. Tupakkaa sisällä, yövieraita mölyämässä puoli viisi aamulla.. tästä saisi stooria vaikka miten.

Aktiviteetit olivat onnettomia, suunnittelemattomia. 

Tiedotus ei pelannut.

Liidereitä oli yksi varsinainen.

Kielimuuri.

Ranskan työntekijöiden käsittämätön anti-into.

 = paska fiilis

 -----> koti-ikävä.

Pahin ongelma on minun mielestäni korvaus, joka isäntäperheelle maksetaan. Se aiheuttaa valitettavan paljon sitä, että perheet tekevät sitä rahasta, ei innosta hostata nuoria.

Te ehkä näätte minut nyt luovuttajana ja nössönä. Saattaapi ollakin asia näin. Mutta uskokaa huviksenne, ettei ensimmäinen ideani ollut lähtiessä tulla viikon päästä pois, menettää vitusti rahaa ja saada porukoilta selkään henkisesti.

Se oli valintatilanne kahden pahan välillä. 

Normaalisti minä olen sinnittelijä, pärjääjä et cetera et cetera. Nyt oli kuitenkin pakko luovuttaa hyvinvointini kuten myös muiden hyvinvoinnin vuoksi. Kuusi päivää unetonta ja nälätöntä aikaa vei voimat ihan todella.

"Asenteesta kiinni", true dat, luultavasti. Opetuksena itselleni tästä jää kuitenkin se, että joskus voi luovuttaakin, ja se on ihan jees. Elämä jatkuu silti.

Mainittakoon vielä se, että ihmisenä olen hiukka sellainen, että ajattelen aivan valtavasti sitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Tiedättehän, julkisivun on oltava kunnossa ja minun on oltava kaikessa parhaimmistoa, muiden silmissä. Oli siis melkoinen henkilökohtainen kynnys tunnustaa kaikille, että tulin kotiin, annoin periksi, koska minulla oli järkyttävä koti-ikävä. Sitähän se nimittäin loppujen lopuksi oli.

Mitä jäi käteen?

- kokemus!

- rutosti itsetuntemusta

- pari kivaa ihmissuhdetta

- uutta motivaatiota opiskeluun

Kädestä lähti..

- rahaa

- kamera

- epäilemättä pari tilaisuutta.

Enkä hetkeäkään kadu mitään. En sitä, että tulin kotiin, enkä oikeastaan sitäkään, että lähdin. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Kaikella on tarkoituksensa.

Kuva liittyy ei liity juuri mitenkään mihinkään.

- Laura