Seuraava teksti viittaa edellisessä postauksessa mainitsemaani epäonnistumiseen. Lupaan olla jauhamatta aiheesta enää tässä blogissa.
Pahoittelen epäkoherenttia kuvatulvaa ja syytän bloggeria kummallisista rivinvälivaihteluista.
Minä en ole koskaan realistisesti uskonut omiin mahdollisuuksiini niin kutsutuilla parisuhdemarkkinoilla. En ollut edes ala-asteella koskaan se johon kivat pojat ihastuivat – tai kukaan ylipäätään! - enkä sitten yläasteellakaan, enkä senkään jälkeen. Vääränlainen, Luoja yksin tietää millä kaikilla tavoilla, mutta vääränlainen joka tapauksessa olen aina ollut. Olen kaksikymmentä vuotta seurannut sivusta, kuinka ihmiset ihastuvat, harjoittavat outoja soidinmenojaan, päätyvät parisuhteisiin ja joskus eroavat, joskus pysyvät ikuisesti yhdessä. (Ulkokatsomon seisomapaikka on muuten kerryttänyt minulle uskomattoman määrän objektiivisesti arvioitavissa olevaa ja monipuolisesti harkittua tietämystä parisuhteellisuusasioista, joten niiden kanssa neuvomisessa olen jo lähes guru.)
Minulle on aina ollut itsestään selvää, että kaikki muutkin näkevät minut samalla tavalla: täyteihmisenä, suhdekentän laitamilta huutelijana, tyttönä jolla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta koskaan löytää elämänsä rakkautta. Hahmotyyppi on elokuvistakin tuttu, tiedättehän, se säälittävä keski-ikäinen nainen joka ottaisi kenet vain, pukeutuu ihanan pomonsa lempivärin mukaiseen neuletakkiin ja jonka surkeudelle on helppo nauraa. Tässä ei siis todellakaan puhuta mistään kuumasta joskin sangen epäonnisesta Bridget Jonesista, vaan niistä sivuosahahmoista, joiden tylsyys ja turhanpäiväisyys ovat yhtä aikaa hupaisia ja ärsyttäviä piirteitä; eihän heille koskaan edes kirjoiteta laadukkaita vuorosanoja. Enkä minä halua olla se hahmo. Minä haluan olla se, jota arvostetaan, koska se ymmärtää ja myöntää olevansa muihin pätevien lainalaisuuksien ulkopuolella.
On tällä asialla toinenkin puoli. Minulle on mahdotonta pitää kenestäkään, joka voisi pitää minusta. Voisin analysoida irrationaalisia ajatus- ja toimintamallejani vaikka parituhatsanaisen esseen verran, mutta tällä kertaa säästän teidät niiltä. Sen sijaan niistä saavat kuulla ystäväni hieman liiaksikin (anteeksi.) Minun kiinnostukseni vain lakkaa, jos joku toinen osoittaa kiinnostusta, koska pakkohan siinä henkilössä on jotain vikaa olla. Eikä minun kiinnostukseni muutenkaan herää juuri koskaan, ja jos edes etäisesti herääkin, niin minä käyn liian rationaaliseksi ja ahdistun siitä, että olen sovittanut jo etunimeäni vieraisiin sukunimiin ja miettinyt asuinpaikkakuntakuviotkin kohdilleen ennen kuin olen ehtinyt edes tulla siihen tulokseen, että pidän – ja sitten huomaan että on helpompaa olla pitämättä, ja tulen melkein helpottuneena siihen tulokseen, että en alun perinkään pitänyt.
Läpi elämän haaveilin kaikkien todennäköisyyden lakien vastaisesti kuitenkin paremmasta: että päätyisin yhteen kulloinkin suloisena pitämäni henkilön kanssa, tai että seuraavassa elämänvaiheessa (yläaste, lukio, yliopisto) tapaisin sielunkumppanin ja kaikki ruusuisen auvoisat haaveeni toteutuisivat ja pussailtaisiin sateessa ja voisin sanoa ”se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa”.
Sitten tuli kevät 2011 ja varmaankin – en muista – taas yksi satunnainen kohdattu hyvännäköinen mies, johon en tutustunut, ja rysähtävä ymmärrys siitä, ettei tästä mitään tule.
Sulkeuduin filosofoimaan yksinäiseen kammiooni, ja lopputulemana päätin lopettaa haaveilemisen kokonaan. Kuulostaa rajulta, mutta minulla oli päätökselle täysin valideja perusteluja: Halusin suojella itseäni jatkuvilta pettymyksiltä. Halusin olla realisti, hyväksyä tilanteeni, etten vaikuttaisi naurettavalta muiden silmissä. Halusin, etteivät ystäväni joutuisi enää valehtelemaan minulle itkuisina iltoina, että tulen kyllä vielä jonkun löytämään – kaikkihan me tiesimme, että väittämän totuudellisuusarvo oli naurettavan alhainen, eikä se siksi koskaan lohduttanutkaan. Ensisijainen syyni toivomisen ja haaveilun lopettamiselle oli kuitenkin vilpitön halu tulla onnelliseksi: jos ei voi saada sitä, minkä haluaa, on parempi oppia haluamaan se, minkä voi saada. Päätin siis opetella haluamaan olla yksin. Päätin jättää täysin huomiotta kaikki ne utopistiset tulevaisuudenkuvat, joita olin ikinä esimerkiksi perheen perustamisesta elätellyt. Pääasialliseen haaveeseeni kuului puutarha ja kaksi marsua. Kauniita haaveita, mutta eivät minun ensisijaisia unelmiani, ja siksi niiden ajatteleminen ei ollut ilahduttavaa vaan ahdistavaa.
Totta kai kerroin elämänmuutoksestani läheisille ystäville, ja kun kuukaudet kuluivat, satunnaisten keskustelujen kautta asia avautui myös erinäisille kavereillekin ja parille siskolleni. Oletan, että he kaikki iloitsivat suuresti tajutessaan, että minulle ei tarvitsisi enää valehdella mahdollisuuksistani tässä elämässä. Ne hölmöt kuitenkaan eivät syystä tai toisesta vielä useidenkaan keskustelujen jälkeen suostuneet sisäistämään tilannettani, vaan tottumuksesta puhuivat yhä sillä olettamuksella, että esimerkiksi tulisin vielä joskus paremman puoliskon itselleni löytämään. Tämä johti siihen ikävään ilmiöön, että jouduin toistuvasti hokemaan samoja lauseita muistuttaakseni ystäviäni ja sisaruksiani siitä, että päätökseni on yhä voimassa, ja tämä toisto tuntui ärsyttävän heitä, osaa jopa suunnattomasti. Sain kuulla olevani marttyyri ja minun annettiin ymmärtää olevan vähän lapsellinen, vaikka tokihan jokaisen pitäisi tunnistaa aikuisen ihmisen järkipohjainen päätös. Loppujen lopuksi päädyin puhumaan elämänmittaisista haaveistani menneen ajan konditionaalissa, ja sekin tuntui häiritsevän joitakin ihmisiä: ”miten niin olisit halunnut mennä naimisiin, sinähän olet vasta yhdeksäntoista, kyllähän sinä vielä ehdit”, aivan kuin yksinäisyyteni ja sen pysyvyys olisi koskaan ollut ikäsidonnaista. Eihän se ole. Tunnen yli kolmekymppisiä sinkkuja, joiden pariutumismahdollisuuksiin uskon täysillä. Minä vain satun olemaan kaksikymppinen, jonka kohdalla tämä elämän osa-alue on ollut tuhoon tuomittu jo alun alkujaankin.
Olen perusluonteeltani jääräpäinen, muutosvastainen ja kontrollinhaluinen. Jos teen päätöksiä, ne pitävät – olen esimerkiksi päättänyt jo varhaisnuoruudessa olla absolutisti, ja sitä olen edelleen. Näin ollen ei liene mitenkään yllättävää, että realismipäätöksenikin kanssa olin tosissani. Jätin itselleni ainoastaan yhden takaportin: jos joskus päätyisin parisuhteeseen, se todistaisi vääräksi niin monta perustavanlaatuista pointtia, että voisin haaveilun jälleen aloittaa. Koska päätökseeni kuitenkin sisältyi parisuhteettomuus, takaportti oli lähinnä triviaali ja mitä epärealistisin.
Annoin projektilleni nimeksi ”kuinka tulla onnelliseksi luopumalla unelmistaan”. Oletin, ettei prosessi kestäisi kovinkaan kauaa. Ajattelin jopa kirjoittaa siitä, mutta itse luopuminen oli niin helppoa ja nopeaa, etten enää pari päivää aloittamisen jälkeen muistanut, millaista ennen oli ollut. Siinä sitten odottelin, että onnellisuus syrjäyttäisi tyhjyyden tunteen, kuten loogiset päätelmäni psyyken toiminnasta antoivat ymmärtää tulevan tapahtumaan.
Totta kai tähän tarinaan kuuluu olennaisesti seuraava: minä kohtasin ongelmia. Mainitsin jo, että ystävyys- ja sisarussuhteeni olivat hieman mutkalla. Mutkaisuus ylettyi kuitenkin myös pään sisälle. Tajuntaan tunkevien pinttyneiden haaveiden säännönmukainen poissulkeminen aiheutti keskittymisongelmia. Tulevaisuuden yksinäisyyttä ajatellessa ehti sekä masentua että ahdistua. Puhumattakaan tuskasta, jota tunsin, kun ihmiset ympärilläni yksi toisensa jälkeen löysivät elämiinsä merkittäviä osapuolia – asiaa voisi käsitellä kateuden kautta, mutta miksi kukaan olisi kateellinen sellaisesta, mistä ei haaveile ja mitä on päättänyt olla kaipaamatta? Musiikin kuuntelemisestakin tuli vaikeaa, kun olin tottunut ajattelemaan esimerkiksi ”kunpa joku laulaisi minulle noin” ja eläytynyt vahvasti, joskin surullisena, ja sitten ei saanutkaan tuntua enää miltään ja turtana oleminen oli onnistumista, mutta jotenkin harmitti menettää monien hyvien biisien fiilistelymahdollisuus – ikuisiksi ajoiksi, niin ajattelin.
Etsin vertaistukea internetistä. Tai yritin etsiä. Jostain syystä hakutulokset olivat lähinnä sarjaa ”never stop dreaming”. How to –artikkeleita ei vain löytynyt. Jopa tunteiden kieltämiseen keskittyvät uskonnolliset eheytysjärjestöt näyttivät pitävän toimintaohjeensa kurssimaksubarrikadin takana.
Onnistuin: ylläpidin toukokuussa muodostunutta ajatusmalliani tammikuulle. Joulun aikaan hairahdin ja annoin itselleni joululahjaksi vartin aikaa haaveilla siitä, mistä aiemmin olin haaveillut; rakastavasta puolisosta ja perhe-elämästä. Se oli niin sanoakseni todella huono veto. Käytännössä yli puolen vuoden aktiivinen ja onnistumaisillaan ollut automanipulaatio nollautui siinä vartissa. Keräsin kaikki tunteet mustaan laatikkoon, laitoin roudarinteipillä kiinni ja heitin mieleni takanurkkaan. Aika raskaiksi ne kävivät siellä. Jaksoin kuitenkin etäisesti toivoa, että alkuperäinen onnellisuustavoitteeni tulisi lopulta saavutetuksi ahkeruuden kautta.
Toivoin, etten olisi alun perinkään tehnyt mokomaa päätöstä, mutta tehty mikä tehty. Olihan se alusta alkaen itsestään selvää, etten suosittelisi valintaani kenellekään muulle, mutta muille minulla on muutenkin tapana antaa parempia neuvoja. Kenties syynä on se, että muut ovat sellaisia yksilöitä, joilla lähtökohtaisesti on toivoa niissä asioissa, joissa itse olen toivoton. Ja haluan korostaa, että edelleenkään en suosittele kenellekään haaveilemisen lopettamista. Se on typerää. Älkää tehkö niin. Oikeasti. Minulle se olisi järkevä vaihtoehto, jos kykenisin siihen, mutta kenenkään muun kohdalla en usko sen voivan vaikuttaa onnellisuuteen muulla kuin negatiivisella tavalla. Olkaa onnellisia, kaikki ovet ovat avoinna teille.
Tässä on nyt se lässähtänyt käännekohta, josta minun mielessäni puuttuu palanen. En todellakaan muista, minä päivänä tai miksi loksahdin siihen havaintoon, että haaveilemattomuuteni on yksinkertaisesti ilmaistuna paska päätös. Realismi ei tehnyt onnelliseksi. Tyytyminen siihen, mitä minulla on, ei onnistunut. Kokeeni oli epäonnistunut, feilannut aivan täysin, ja lopulta olisi pakko kohdata maailma todeten, etten jälleen kerran pystynyt pitämään päätöstäni (siitäkin huolimatta, että jossakin sisälläni jyskytti pelko siitä, että minut tuomittaisiin jälleen kerran naurettavaksi). En vain nähnyt enää rationaalisia syitä ylläpitää politiikkaa, joka aiheutti esimerkiksi julkisilla paikoilla kyynelehtimistä ja ystävien puolesta iloitsemisen rajoittumista.
Ja minun oli pakko myöntää itselleni, että harhoissa ja typerissä haaveissa eläminen sekä todellisuuden surkeuden valittelu ovat minulle parempi vaihtoehto, kun kerran epäonnistuin surkeasti haaveilemattomuusyrityksissäni. Ehkä kymmenen vuoden päästä, kun olen vahvempi, voin uudistaa tämän parikymppisenä mahalaskun sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta kokeneen valan ja tulla sen kanssa toimeen, jos nyt ei hyvin niin ainakin keskinkertaisesti. Siihen asti aion elää fantasiamaailmassani, joka on täynnä nutturamiehiä ja täydellisiä kättelijöitä.
Nyt, ensimmäistä kertaa sitten toukokuun, annan itselleni luvan käsitellä ja itkeä rauhassa sitä surullista tosiasiaa, etten tule koskaan löytämään elämäni rakkautta. Kipukin on tunne, ja loppujen lopuksi lienee parempi kärsiä kuin elää keinotekoisesti turrutetussa sumussa.
Ja onhan minulla onneksi vielä toistaiseksi muutama pariton ystäväkin lähestulkoon vertaistukena. Kauhulla odotan vain sitä päivää, kun he kaikki ovat pariutuneet ja olen lopullisesti yksin.
Haluan loppukaneettina korostaa, että ajattelutapani muutos ei millään muotoa lisää todennäköisyyttä pariutumiselleni (joka on siis käytännössä nolla), enkä missään nimessä oleta tai halua, että minulle valehtelemista jatketaan. Minä en edelleenkään usko, että voisin löytää jonkun, johon rakastua. Päinvastoin. Muutos ei ole siinä: muutos on se, että nyt tunnustan itselleni, että sen jonkun löytäminen on kuitenkin loppupeleissä se mitä minä haluaisin, tai olisin halunnut (en enää tiedä itsekään, mitä aikamuotoa pitäisi käyttää).
Tahdon tämän.
Olisiko minun pitänyt olla vahvempi? Olisinko minä onnistunut, jos olisin yrittänyt ahkerammin? Miksei minun roolini maailmankaikkeudessa voi sopia yhteen sen kanssa, mitä minä haluan? Mitä tein väärin? Mitä teen väärin? Mitä tunnen väärin? Mitä olen väärin?
En minä tiedä.
Ihana Louise Brooks.
