lauantai 28. huhtikuuta 2012

Riemu

Olen luonteeltani vähän myöhäisherännäisyyteen taipuvainen. Aloin katsoa How I Met Your Motheria viime keväänä (nyt seuraan netistä reaaliajassa), luin Nälkäpeli-trilogian tänä keväänä ja niin edelleen. Sama kaava toistuu: tältä läppäriltä on nyt tuijotettu viime aikoina Gleen ensimmäistä kautta.

Glee on hyvä sillä tavalla kuin melko tavallinen nuorisolle suunnattu tv-ohjelma on: jos sitä katsoo ja henkilöt oppii tuntemaan, siitä pitää. Mistään maatamullistavasta nerokkuudesta ei ole kyse, mutta tuskin katsomista moni katuukaan. Lisäksi dialogista löytyy paikoittain merkittävää hauskuutta, kun muutamasta hahmosta on kirjoitettu erityisen hupaisia. Jotka katsotte, tiedätte. Lisäksi tunnen suurta sympatiaa yhtä babyface-poikaa kohtaan.

Mutta allekirjoittaneen silmiä ja korvia hivelee kyllä eniten eräs nimeltämainitsematon William Schuester. Hänessä on samaa kuumuutta kuin Jussi Vatasessa. Ja kenties jossakussa muussakin, en vain saa päähäni, kenessä. Ja tietty tuo judelawmainen kiharatukka on aika sulattavaa kamaa.

Oliko tässä joku pointti, niin ei kyllä tainnut olla.

Kanssabloggaaja on kuitenkin hyvänen aika Irlannissa. Kelpaisi minullekin joku Dublinin kevät. Vaikka viihdyn Suomessa välillä melko hyvin, kun parsaystävä tekee ruishampurilaisia ja quesadilloja ja popcornia ja tahtoo pitää lauluhetken. Nukuin viime yön harvinaisen hyvin.

Jos haluatte nähdä kornin romanttisen leffan johon sisältyy Joseph Gordon-Levitt kuumana mormonina ja yhteiskunnallisia teemoja vähän rautalangasta väännettyinä ja yksinkertaistettuina sekä jopa minua hieman järkyttävät gay-alushousut niin katsokaa vaikka Latter Days. Viimeksi kun näin sen, en juurikaan syttynyt kummallekaan pääosanäyttelijälle, mutta nyt jostain syystä kuolasin Aaronia melkein kybällä. Hups.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sapuska-aika!

Iloista iltaa, ystävät.

Aluksi täytyy kyllä sanoa, etten kerta kaikkiaan pidä tästä uudesta ja kummallisesta bloggerista.
Sitten haluaisin sanoa, että tämä päivä (tai oikeastaan eilinen, mutta leikitään lauantaita jooko) on ollut kerrassaan hieno, ja sen ehdottomasti hienointa antia oli myöhäisillan elokuvanautinto ja Miia.

Mun mielestä tässä vaiheessa elämää on jo aika tulla kaapista ulos mun surkean elokuvamakuni suhteen. Sitä on olevinaan niin intellektuelli ja kulturelli ja kaikenlaista sensellaista, mutta todellisuutta ei voi paeta.

Minä rakastan American Pie -elokuvia.
Rakastan. Oikeasti.
Nauran vedet silmissä, liikutun, järkytyn, ilahdun. Elän ihan täpöllä mukana.

Kun sinä nyt siellä luet tätä ja mietit, että ketä oikeasti naurattaa paljas pinta, sopimaton käytös, tragikoomiset seksi-onnettomuudet ja sanan "runkku" toisto, niin kuule.

Meitä on monta. Sali oli täynnä. Ja mainiona esimerkkinä monenkirjavasta yleistöstä: yhden penkin päässä istui eräs vanhempi, yksin elokuviin tullut rouvashenkilö.
Että siitäs saitte.

Kiitos ajastanne. Mun oli pakko päästä purkamaan tuntojani tämän tavallaan kiusallisen asian suhteen.



Ps. Esiinnyn yhä joskus nimellä Donnmeister internetin ihmemaassa. Eipä tartte varmaan kauheesti arvailla, mistä se on peräisin. Tartteeksmunnythävetä?

torstai 19. huhtikuuta 2012

Elämää ruusunterällä

Halusin vain jakaa sen faktan, että fok_it kertoo minusta niin pelottavan usein, että jonakin päivänä jos astun ovesta ulos ja huomaan että Joonas Rinta-kanto hengailee muistilehtiön kanssa tuossa pihalla niin en todellakaan edes hämmästy.

Sit tietty halusin myös sanoa sen, että Scott Pilgrim vs. The World on aivan kurko leffa. Annan viisi tähteä. Sitä paitsi siinä on se bad-ass muikkeli joka näytteli Midnight in Parisissa aivan hurmaavasti Zelda Fitzgeraldia. Ja sitten siinä on Michael Cera. Ja aivan loistavana hahmona Scottin homo kämppis. Ja se on kuuma se silmälasipäinen poika joka on Scottin siskon poikaystävä kunnes Scottin kämppis astuu kuvioihin. Niin, siis, katsokaa tämä leffa, ellette ole vielä katsoneet. Varmaankin olette. Minä olin vähän hidas hankkimaan sen käsiini.

Mutta söin kattilallisen popcornia kun katsoin tuota elokuvaa ja nyt janottaa ja päähän sattuu. Tulipahan treenattua. Huomenna lähtee Potter-maraton ja vakaa aikomus on syödä oman painonsa verran mättöä.

Heräsin tänään 7:40 noin 40 minuutin mittaiseen puheluun joka kokonaisuudessaan käsitteli geometriaa, etenkin trigonometriaa, sillä insinööriksi opiskeleva siskoni oli jumissa metsäaiheisten tehtäviensä kanssa. Ei se mitään. Menin vielä nukkumaan ja yhdentoista aikaan sitten uusi yritys ylös, kun äänikään ei ollut yhtä karhumaisen möreä. Näin unta että olin ensimmäisessä scrimmagessani. Blokkaajana. Ja jamien välisellä tauolla kadotin luistimeni ja kun löysin ne niin pyörätkin olivat missä sattuu ja niin edelleen. Voi minua ja minun uniani. Viime viikolla uneksin rautatieasemalle eksymisestä.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Aber

"Aberystwyth on kylpylä- ja yliopistokaupunki Cardiganinlahden rannalla. Kaupungin asukasluku on noin 11000 asukasta. Walesin kansalliskirjasto ja Ceredigion Museum sijaitsevat Aberystwythissä."

Yllä Wikipedian artikkeli Aberystwythistä. Kokonaisuudessaan.

Mutta arvatkaas mitä, hanipööt. Aberystwythissä tulee sijaitsemaan keväällä 2013 jotakin muutakin merkittävää. Nimittäin

MINÄ.

Viiden kuukauden vaihto-opiskelujaksoni on juuri varmistunut. Briteissä en ole koskaan käynyt, mutta Wales kuulostaa paikalta, joka kuvastaa sielunmaisemaani täydellisesti. Sadetta, kuraa ja lampaita käyskentelemässä kukkuloilla. Mun nykyisessä kämpässä on sitä paitsi jo valmiiksi erilliset vesihanat, joten olen sellaiseenkin muinaisuuteen tottunut.

Aberystwythin yliopistossa kotini tulee olemaan Department of Theatre, Film & Television Studies. Tarjolla näyttää olevan hurjan kiinnostavia kursseja ja minua innostuttaa aivan vietävästi.

Googletan kuvia ja ne antavat ilmi että tulevassa kodossani ainakin rantaa riittää. Ja veden toisella puolella Irlanti. Luulenpa, että tässä saaristossa viikonloppumatkoja tulee riittämään. Pääsen näkemään Lontoonkin. Hii.

Hui ampi, minä taidan olla oikeasti lähdössä. Että tämä on nyt sitten se yliopiston vaihtojakso, josta ihan hiukkasen aikaa on tullut haaveiltua. Ja kohde on näköjään Wales, kaikkien näiden vuosien epävarmuuden ja mielenmuutosten ja sen sellaisen jälkeen.

Mikä jottei.

Bring it on.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

postbrunssaalinen oireyhtymä

Herttaista maanantaita teille melkein kaikille!


Tänään olin (siis Laura, mää oon tää ruskea) taas nolo keksi-ikäinen ja heräsin reilusti ennen kahdeksaa ehtiäkseni hyvissä ajoin hiihtämään ennen Brunssittelua. (Se ansaitsee tulla kirjoitetuksi isolla.)


Se oli kivaa.


Kivaa oli myös se, että not-so-jauhopeukalo-Miia oli pannut parastaan ja toi Brunssiin eniten evästä. Ystävämme Alma kahdeksantoistavee maistoi lähes ensimmäistä kertaa appelsiinia ja Minnalla oli oranssi kaulahuivi. Join teetä Latz-mukista, joka on kuulemma poniraveista voitettu. Voiko ihanammin päivä enää al-kaaaa!


Ja minä, joka olen tämä violetti, olen ystävänne ja rakas bloggaajanne Miia, joka tänään Brunssiin saavuin mukanani sellofaaniin kääritty korillinen juustosarvia sekä tuore mustikkapiirakka. (Äiti leipoi ne sillä välin kun minä pesin pyykkiä, kävin suihkussa ja leikkasin farkut shortseiksi koska olin laittanut kaikki alaosan vaatteet sinne pyykkiin hups.)

Brunssissa hupaisinta oli, kun Laura itki riemusta.

Toiseksi hupaisinta oli tarina Jömmöstä, joka lauloi ryssälauluja sukulaispäivällisillä.

Sitä paitsi TEE oli HYVÄÄ. En kyllä muista enää mikähän forest fruit se olikaan. Parasta syömää olivat kuitenkin ehdottomasti Minnan Neuvostoliitto-keksit, joissa oli hasselia. Om-fucking-nom!



Hassua, tämä tietokone muka tunnistaa kaikki muut sanat paitsi 'herttaista' ja 'nom'. No mutta, Assukkaa (tyttönimeltään Acer) pitää ymmärtää, koska se on vähän erilainen nuori.


Mulla on ehkä lystikkäin Elämän-Kumppani, Jenna. Se on vähän kummallinen aika monella tapaa, mutta yksi parhaista ominaisuuksista mitä sille on suotu, on eläinten kanssa keskusteleminen. Almalla on sellainen iso susikoiraroi, jolla on kuulemma älykkäämpi katse kuin minulla. Jenna keskusteli sen kanssa pitkät tovit. Välillä mää siinä koiran ja ihmisen kilpahuutoa kuunnellessani mietin että kai sitä jossain on ihan tavallisiakin ihmisiä..
Se on silti ihan kiva se Jenna.


Minua pilkattiin kyllä muutenkin. Miia sanoi odottavansa sitä päivää, jolloin mulla ei oo hiuksia enää ollenkaan. Olen syntynyt korkean hiusrajan kanssa ja tunnustan sen nykyään ihan avoimesti. Aina ei oo helppoa olla julkisesti hiusrajakaapista ulkona.


Mutta minkäs sille voin, että Laura näyttää niin herttaiselta tulevan kaljunsa kanssa. Vähän niin kuin mies, jonka näin Milanossa hotelliaamupalalla. Hän oli varmaankin paikan johtaja, ja veljeni tyttöystävän mielestä hän näytti siltä kuin hänellä olisi sellainen lasit+tekonenä+kiharaperuukki-kombo, ja niin kyllä näyttikin. Hurmaava italialainen, grazie grazie ja niin edelleen. Ja hänellä oli siis pientä kaljuntynkää takaraivolla. Siinä missä Lauralla se kaljuntynkä on otsalla. Söpösti.

Jennan kyky kommunikoida ystäväni Riesan kanssa on aivan hulvaton. Viime juhannuksena, joka sekin oli hulvaton, minä heittelin Riesalle keppiä ympäri pihaa ja parasta oli, että Riesa haki sen aina eikä minun tarvinnut evääni heilauttaa. Sellainen on hyvä ystävä. Ja Riesalle Jenna ulvoi tänään ja se oli aivan mahtavaa, koska Jenna todellakin on eläin, äännähtelystä päätellen.

Ai NIIN ja jos muka Lauraa pilkattiin, niin pilkkaa kohtasin kyllä minäkin, kun mainitsin, minkälaisen huumori-fanfiction-pätkän tulin eilen lukeneeksi. (Se kertoi Johanna Tukiaisesta ja Arto Länsmanista.) Toisaalta, jos puoli ystäväpiiriä pitää hauskana sinätuubapaskahuumoria tyyppiä "niiskuneiti on ripulihuorraaaa", ehkä voin turvallisesti olettaa, ettei heidän asettamansa tuomio minun huumorilähteilleni ole erityisen validi.



No mutta sietääkin pilkata, jos ihminen tykkää Tuksusta ja Artosta. Muistaakseni Miia vielä kuvaili tuota superparia ihanaksi, sympaattiseksi ja elämäntäyteiseksi liitoksi.
Että validi on. On validi.


Tämän massiivisen työn jälkeen aion siirtyä tekemään lukusuunnitelmaa, nyt kun sain Virallisen Kehoituksen sellaiseen. Se vaatii luultavasti matemaattista sovellutusta, sillä tavoitteenani on saada joku viisisataa sivua luettua ennen pääsykokeita, mielellään useampaan kertaan. Samalla pyrin myös siihen, että päivässä luettavien sivujen määrä olisi joku kymmenen. Se on varmaan tavallisessa todellisuudessa mahdollista, mutta mää oon luottavainen, koska aika moni aika monesti sanoo, että kaikki on mahdollista jos tarpeeksi haluaa.


Saatan myös tehdä musiikin kakkoskurssia itsenäisesti loppuun. Koko kurssi on ihan vitsi - eräskin tehtävä oli luetella suomalaisia perinnemusiikkisoittimia. Huomaa kyllä, että musiikinopettajallamme on muuta tekemistä kuin panostaa opetukseen.


Aion muuten kesällä juosta kymmenen kilometriä valtavassa ihmisJoukossa. Hah! Ei uskoisi ensi näkemältä tällaisesta vähemmän älykässilmäisestä hiusrajapakolaisesta.


Voitte varmaan aavistaa, kuvailinko ko. suhdetta noilla sanoilla vai en.

Ja nyt opettavainen neuvo henkilöltä, joka haki opiskelemaan viime vuonna:
tehkää se hemmetin lukusuunnitelma.

Koska jos te ette tee sitä, kärsitte koko kevään ahdistuksesta, koska tuntuu siltä kuin pitäisi olla lukemassa. Jos on suunnitelma ja noudattaa sitä, jää henkisesti vapaata aikaa. Lisäksi lukeminen sujuu paremmin. Eikä ehkä käy niin kuin allekirjoittaneelle, jolta jäi se luettu paikka nääääääin kauas. Tällä hetkellä opiskelen alaa, jonka pääsykoe oli haastattelu- ja ennakkotehtävämuotoinen. Käytin valmistautumiseen yhden päivän ja yhden yön ja sitten olin vähäunisena vain reipas ja täysin ei-oma-itseni ja onnistuin vakuuttamaan tuomariston pätevyydestäni ja halukkuudestani tutkijan uralle vaikka kumpaakaan ei näy mailla halmeilla.

Toistan: tehkää lukusuunnitelma.

Lisäksi haluan ilmoittaa, että kaikki todella ON mahdollista. Paitsi pyöröovissa hiihtäminen. Ja mulle elämänkumppanin löytäminen. Mutta kaikki muu. Juuri sinä voit päästä mihin tahansa jatko-opiskelupaikkaan (paitsi sähköalalle, jos olet punavihersokea). Juuri sinä voit lähteä maailmalle ja tehdä kaikki ne jutut mistä olet lukenut ja haaveillut. Koska arvatkaa mitä: ne ihmiset, jotka tekevät upeita ja siistejä asioita, ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin tekin. Ja kaikki ne coolit ihmiset, joista on juttuja Kodin Kuvalehdessä, ovat joskus olleet nuoria ja pyristelleet omilla kotipaikkakunnillaan ja tehneet vääriä opiskeluvalintoja ja jättäneet juttuja kesken ja muuttaneet mieltään ja saaneet ihmisiä pettymäänkin varmasti matkan varrella. Mutta ovat onnellisia, nyt, neljä- tai viisikymppisinä. Ja minä ainakin haluan, että kun olen viisikymmentä, niin minusta kirjoitetaan aikakauslehteen ja sitten voin kertoa millainen nuori olin ja kuinka minulla oli aina sama vihreä pipo ja hölmöjä ystäviä (kaikella rakkaudella!) ja kuinka opiskelin Jyväskylän yliopistossa ja päädyin kirjailijaksi lopulta.

Lenkkeilyn aloittamistakin olen muuten harkinnut.



Minä tyydyn myön esim. Playboyn keskiaukeamaan. Hustlerin kansikuvatytöksikin voisin suostua ehkä nippa nappa. Toi Kodin Kuvalehti on ehkä vähän liian kaukainen haave, vaikka kaikki mahdollista olisikin..


Haluaisin joskus tietää, miltä näyttää mikroskooppikuva tuosta kuuluisasta vihreästä piposta. En ihmettelisi vaikka siellä eläisi joku sienieläin. Tällä en halua viitata Miian päähygieniaan, vaan ihan yleisesti pohdiskella pipoa joka on vanha ja kaikennähnyt. Vähän niinkuin maailman kuumin nainen, ihanan ihana Helen Mirren. Sulan.


Miten te juhlitte huomenna Titanicin satavuotisuutta? Mää ajattelin ehkä avata pienen pullon kuohuviintä ja katsoa titanikin ja nyyhkyttää kuolemakohdassa (vain koska niin täytyy aina tehdä) ja myhäillä siinä autokohtauksessa. Jos tekisin top 5 -listan asioista jotka kiinnostaa mua ylenpalttisesti, Titanic olisi siinä ehkä neljäntenä. Kuninkaalliset, especially Englannin ja Ruotsin, on ykkösenä.


Toivon, että teillä on ollut lystiä tämän postauksen parissa. Meillä ainakin oli! Nyt poistun taka-oikealle ja annan Miian hoitaa asianmukaiset lopettajaiset. Lukekaa tämä ajatusoksennus! Kommentoikaa! Riemuitkaa!


Varmaan Helen Mirrenissäkin asuu joku sienieläin, jos kerta minun pipossanikin. Sitä paitsi se on kertakaikkisen hyvä pipo. Virkkasin sen itse kun olin 13.

Minä en kyllä aio juhlia Titanicia mitenkään. Tosin olen harkinnut, että raahaisin luuni vallan elokuvateatteriin katsomaan kyseisen pätkän tässä jossakin vaiheessa. Olen sen kerran nähnyt, mutta silloin keskittymiskykyni oli hieman vajavainen, koska katsomiskaverini kyllästyi ja alkoi heitellä minua muovailuvahalla ja muovailuvahahan tunnetusti on jokseenkin maailman ällöttävin asia.

Jos nyt lopettajaisia elikkäs teurastajaisia tälle postaukselle vihdoin järjestelisin, niin sanonpa vain yksinkertaisesti, että maasta sinä olet tullut ja maahan sinun pitää jälleen tuleman.

Notta se olis ny hejpådig ja seuraavaan kertaan! Rakastakaa toisianne <3 Ja meitä!