On the road

Aberystwyth.

Lontoo näytti suurelta rakennustyömaalta, josta erottuivat ne lukuisat maamerkit, jotka on nähty kuvissa kertaan tuhanteen. Suuria ja kauniita rakennuksia, kamerakaulaisia turistimassoja ja muutama kiireisen näköinen pukumies. 

Primarkin kassajonot, kolmas pint olutta, ei-toivottua seuraa ja väsyneet jalat - liikaa kävelyä ja liikaa tanssimista.

Ihana Camden, kiinalaista ruokaa puun varjossa kanaalin varrella, katusoittaja laulaa  "if you wanna leave, take good care" eikä se varmaankaan arvaa, että Wild World on yksi mun suosikkibiiseistä.

Oli tavallaan helpottavaa päästä Walesiin, pois ihmisvilinästä keskelle niitä ihan oikeita nummia. Ensimmäisenä yönä Aberystwythissä upotan käteni merenrannan hiekkaan ja tekee mieli itkeä onnesta. Juuri siinä, juuri sillä hetkellä oli niin hyvä olla. 

Unohdan ajatella matkabudjettia, juon kalleinta kahvia kun huvittaa ja syön mitä haluan - yolo.

Yleensä loistavan loman jälkeen kotiin on hieman ankeaa tulla. Ei tällä kertaa - parhaista parhain kämppis on muistanut yllätyksellä, töiden jatkumiseen on vielä muutama päivä, superrakkaita ystäviä tietää näkevänsä pian uudelleen, eikä toiseen varsinaiseen Suomessa vietettyyn päivään tarvitse herätä yksin.

Huvittais kauheesti

Sain katsottua Frendit. Jos minulta kysytään, niin viimeinen kausi kyllä oli jo aika vinhaa alamäkeä. Ensimmäisiä kausia jaksoin katsoa tiiviisti, neljä meni viikkoon, lopuissa kuudessa kesti sitten kolmisen viikkoa. Ehkä se masentava aikuisuus ja muutosilmapiiri siinä sitten alkoi häiritä, ennen oli niin huoletonta, ja ne ysärivaatteet ja -tukat, oijoi.
Oon salaa vähän ihastunut Chandleriin, mistähän se mahtais johtua...

Seuraavaksi tekisi mieli:

- muovailla savesta tai maalata suurelle paperille

- juosta metsän läpi

- ajaa drive-in-grillille kolmelta aamuyöllä

- uida jossakin niin syrjäisessä paikassa ettei ilo pilaannu siitä pelosta että avaimet saatetaan varastaa rannalta

- pukeutua revittyihin farkkushortseihin (tässä utopiassa reidet eivät hankaa kipeästi)

- kulkea paljain varpain nurmikolla, asfaltilla, hiekkatiellä

- pelata biljardia

- heiluttaa jalkoja ilmassa

- syödä geishoja pötköstä

If you close your eyes, does it almost feel like nothing changed at all?

On ihan sellainen olo, kuin olisin juossut maratonin: väsyttää aivan valtavasti (joskin mieltä enemmän kuin kehoa) mutta toisaalta olen onnellisimmillani näin.

Aurinko paistaa valtavan kirkkaana ja lämpimänä ja minä hengitän kevättä sisään ja savua ulos ja nauran ja halaan ja hipaisen huulillani poskea ja juon jo viilennyttä kahvia.

Seura poistuu ja todellisuus tulee sisään samalla ovenavauksella,
enkä minä oikeastaan halua ajatella niin, koska ei tarvitsisi olla erikseen utopiaa ja todellisuutta, eihän?

Ja kun Bastillen Pompeii soi ehkä kahdettatoista kertaa, on mahdotonta olla onneton.

Toukokuinen olemukseni

Minä ulospäin

 Minä sisäänpäin

Riittäisi jos

Joskus lukioaikoina se oli lohduttava lause.

"Riittää, että teet parhaasi."

Ei tarvitse pystyä ihmeisiin, kunhan tekee hommat niin hyvin kuin itsestään irti saa. Ei tarvitse olla täydellinen.

Mutta entäs nyt. Arvatkaa mitä? Minä en muista, milloin olisin viimeksi tehnyt parhaani. Tai edes yrittänyt.

Sain juuri palautteen ryhmätyöraportista. Arvosana oli keskinkertainen, joiltain osin jopa huono. En osaa lukea näitä brittiarvosanoja samalla tavalla viitekehyksessään kuin suomalaisia, joihin olen tottunut, mutta ymmärrän riittävästi voidakseni sanoa, että olisin kyllä pystynyt parempaankin. Mistäkö sen tiedän? No, ne kirjallisen palautteen pointit osuivat aika kipeän tarkasti juuri niihin kohtiin, jotka raporttia kirjoittaessa huitelin aika huolettoman laajalla siveltimellä. Toinen vaihtoehto olisi ollut nähdä vaivaa; etsiä lähteitä, harjoitella kunnollista raportin rakennetta. Se toinen oli aika houkutteleva: kunhan kirjoittaa jotakin, jossa käsitellään suunnilleen näitä aiheita, ja kirjoittaa sen nätisti, saa varmasti aikaan jotakin sellaista, että huonompaakin lienee tällä kurssilla joskus palautettu.

Miten voi kunnioittaa itseään, kun lähtee vähän sinnepäin -tielle? Miten voi riittää, jos ei tee parastaan?

En minä noilla kursseilla istu luennoitsijoiden takia. Teoriassa minä istun siellä siksi, että olen kiinnostunut oppimaan niiden aiheista. Joo. As if. Toisaalta voisi argumentoida, että olen yliopistomaailmassa vain itseäni varten, ja olen onnistunut, jos olen oppinut ne asiat, jotka halusin oppia - ja tokihan kai tekisin kunnolla sellaiset tehtävät, joissa onnistuminen olisi minulle merkityksellistä? Että minulla olisi oikeus priorisoida ja olla ihan tietoisesti huono kaikessa vähemmän olennaisessa?

Laiskuus on helppoa ja laiskuus on kutsuvaa. Pahinta laiskuudessa on, kun havahtuu pelkoon siitä, että jonakin päivänä en enää itse tiedäkään, mikä työssäni on vialla. Sitten edes parhaani yrittäminen ei riittäisi tuomaan hyviä tuloksia. Voi kunpa tietäisin, onko tämä edelleen muinainen pääsykoetrauma. Että turha yrittää mitään, kun aina on riski, ettei onnistu. Onhan sentään helpompaa olla tahallaan huono kuin vahingossa.

Tykkään saada hyvää palautetta. Tykkään onnistua. Tykkään olla arvostettu. Olen hukannut nämä kaikki.

Iloista vappua. Täällä paistaa aurinko, eikä ole vappu, vaan ihan tavallinen koulupäivä.