Nyt julkaisen kissavideon tässä blogissa

Entä jos kissavideoissa sittenkin on joku pointti?

Entä jos se pointti on samastuminen?

On pitkän viikonlopun kolmas päivä ja mua nukuttaa ihan loputtomasti. Glögiä on tullut nautittua ja hurja määrä suklaata, mutta mikään ei auta, hopsanssaa. Huomenna aamulla ruotsinkokeeseen. Saisi se joululoma jo tulla. Olen suunnitellut Taru Sormusten Herrasta -elokuvien kertaamista: Kuninkaan paluuta en ole nähnyt koskaan ja monien kohtaamieni ihmisten mielestä se on järkyttävä virhe.

Talvi.

Tähän gifiin tiivistyy tunnelmani Jyväskylän kaupungin katujen talvikunnossapidosta.

Ei mulla tässä muuta. Hirvittävän hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Ajattelin kuunnella repeatilla Finlandia-hymniä ja muistella talvisotaa. 

Rakkaudella Laura

Asioiden tekemisestä jne.

Mistä lähtien kaikki nousevat starat ovat olleen nuorempia kuin minä?

Määrälliset tutkimusmenetelmät eivät ole minun juttuni. En halua nähdä vaivaa ymmärtääkseni niitä taulukoita.

Elämäni sisällöstä puolestaan on huomioitavissa seuraavaa: laatu on hyvä, mutta määrä liiallinen. Viihtyisin paremmin asioiden parissa, jos ei aina tykyttäisi takaraivossa joku muu juttu, joka olisi tärkeämpi. Esimerkki: akademisk svenska. Istuisin mieluusti niillä tunneilla, mutta siellä aina tuntuu, että tuhlaan aikaani kun en ole tekemässä tiedonhakua kandia varten. Ja nyt tunnen olevani turha, kun kirjoitan blogiini, vaikka pitäisi olla kirjoittamassa nanoa. Että niin.

Painovoimaa

Tänä syksynä yliopistoruokalamme huikein tuotos on ollut jo monta kertaa annos nimeltä rukiiset silakat. Tänään ne olivat kuivaa shaibaa liian vähäisellä smäikän määrällä. Oli hurjasti ruotoja ja pehmenemättömiä hapankorpunpalasia. Pyh pah.

Kirjoitan tänäkin vuonna NaNoWriMo-romaania. Olen aikataulussa, mutta en vähääkään edellä.

Nyt pitäisi kirjoittaa lukupiiriraportti Decameronesta. Olen koko syksyn ollut tehokas ja ahkera, mutta tämä viikko on mennyt pelkäksi facebookissa ja blogeissa lagaamiseksi, ja häpeän määrä on suuri. Pää huutaa määoonihanpaskaihminen-lausetta uudestaan ja uudestaan.

No välillä vaan pitää kai olla ihan paska.

Jos tekee mieli pyörähdellä 3D-avaruudessa ja laittaa elämään perspektiiviä tyyliin 'onpa mukavaa hengittää happea', kannattaa mennä katsomaan Gravity.

Flunssa per vuodenaika: vuorossa syksy 2013

En selvinnyt ensimmäisestä kandidaattiseminaaritapaamisesta vammoitta. Reidessä on sellainen 3x15 cm mustelma. Kannatti sukeltaa pöydän alle etsimään, umh, hiuspinniä.

Lehden taittaminen Wordilla on hanurista, mutta muitakaan välineitä ei ole enkä osaisi käyttää.

Söin tänään kolme viineriä.

Nyt on perinteinen flunssa ja tekisi mieleni nukkumaan.

And now we're ashes on the ground

Elämän suurimmat ilot löytyvät metsästä maailman rakkaimman koiran seurasta,
pitkistä puheluista ystävälle,
piristävistä viesteistä kesken puuduttavimman luennon,
liian makeasta punaviinistä,
muovikassillisesta sieniä,
violetinkirjavasta sukanalusta,
vaaleanruskeista nahkasaappaista

ja joskus siitä, että istuu lumisateen keskellä autossa, parkkipaikalla ja itkee ihan vähän kun taustalla soi uusi lempikappale.

Jos olisin muusa

"Polyhymnia (muinaiskreikaksi Πολύμνια, Polýmnia, "monta laulua") oli kreikkalaisessa mytologiassa pyhän laulun ja kaunopuheisuuden muusa eli runotar. Hänet kuvataan vakavamielisenä, ajatuksiinsa vaipuneena ja mietiskelevänä naisena. Hän on usein pukeutunut pitkään viittaan ja nojaa pylvääseen. Joskus Polyhymnia tunnetaan myös geometrian, miimisen näytelmän, mietiskelyn ja maanviljelyn muusana." - Wikipedia

Hölmö nuolaisee ennen kuin tipahtaa

Yli kentän likaisen
raaka valo lyhtyjen.
Värisevää ikkunaa
sade kiduttaa.

Niinkuin prinssi kietoi hän
satuun pääni särkevän.
Miksi petyin? Tiesinhän
lait elämän.

Märkää, märkää sumua
maassa, puissa, katoilla.

- Saima Harmaja, 1929

Ajattelin aina, että ihmisen täytyy vajota todella alas synkkyyteen siteeratakseen Harmajaa. Well, here we are.

Päädyin takaisin torniin, kapeaan lasarettipetiini. Hieman enemmän essitalopraamia, hieman enemmän ketiapiinia. Iltaisin huumaan itseni jotta totuus unohtuisi, mutta taika haihtuu aamuun mennessä.

Koen hassuja tuntemuksia - kävelen luentosaliin, mutta ne eivät näe minua. Ne eivät kuule katkonaista hengitystäni tai aisti epämiellyttävää lämpöä, joka nousee varpaista päälakeen kun katselen onnen lipuvan pois, ulottumattomiin. Olen olemassa puhelinluettelossa ja huolena.

Vihaan sinua ohikiitävän sekunnin, kunnes muistan ketä tässä pitikään syyttää.

Opin olemaan antautumalla

Sairaalapäiväkirja vaihtui sairauspäiväkirjaan.

Pelonsekaisin tuntein kokosin tavarani kangaskasseihin ja hyvästelin huoneen kaksi ja osaston seitsemän. "Sä voit ihan koska tahansa tulla takaisin", ne sanoivat, mutta minä tiedän etten tule. Viisi päivää se oli maailman turvallisin paikka, mutta jos en nyt kokeile siipiäni niin ne surkastuvat.

Opiskelu muutaman rennon ja mukavan ystävän kanssa vaati rauhoittavan. Mitä ihmettä teen massaluentojen tai vuosikurssiryhmän opintojen kanssa?

Halaan tyynyä ja annan kyynelten valua jaksamatta pyyhkiä niitä.
Jokainen ajatus alkaa "silloin kun vielä.." ja jatkolle on muutama vaihtoehto.

Olin onnellinen?
Olin terve?
En maannut tässä yksin?
Minulla oli jonkinlainen hallinta omasta elämästäni?
Minulla oli haaveita?

Tai no - onhan minulla edelleen yksi.
Että tämä loppuisi. 

Tämä ei ole enää millään asteella uutta tai jännittävää tai erikoista. Tämä on loputon, pitkospuuton suo.

Sain käskyn tehdä vain mukavia asioita ja minimoida ahdistusta tuovat asiat. Niinpä menin lapsuudenkotiini, puin lämpimästi päälle ja menin sienimetsään. Hengitin pitkästä aikaa kovin vapaasti. Ilman Opamoxia.

Tykkään kulmakarvoistani

Tänään ohjelmassa sukkalankaostoksia ja illalla kuulemma televisiosta tulisi Pulp Fiction. Opiskelua siinä sivussa, ja keittoa ja leipää.

Sairaalapäiväkirja

Melkein pahinta on nähdä pelko ja huoli, joka piilotetaan vanhemmuuden vastuun alle

"oliko kahvi hyvää, tarvitsetko jotakin, tuli paljon kalaa, tehtiin omenamehua, soitellaan huomenna"

väliin ujutetaan ihan pieni kysymys siitä, miltä nyt tuntuu.

Ei tämä kodilta tunnu, mutta kotikaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Eniten pelottaa pelko.

Rakkaat ovat kauhean kannustavia.

Ei tarvitse huolehtia koulusta, kyllä kaikki järjestyy

ei tarvitse huolehtia rahasta, kyllä saat apua kunnes kaikki on paremmin

ei tarvitse huolehtia töistä, lähdet pois jos se tuo stressiä.

Mutta minä huolehdin kipeästä mielestä ja siitä, miten se korjataan.

Haluaisin päästä tilaan, jossa voisin tarttua jotakuta kipuilevaa kädestä ja todeta että sä selviät, minäkin selvisin. Että se on sairaus, mutta se ei hallitse sun loppuelämääsi. Parannut, jaksat taas ja voit katsoa taaksepäin ja todeta olleesi vahvempi kuin se.

Ettet jäisi siihen, vaan taistelisit vastaan kaikin asein,

että alussa ne aseet ovat turvaverkko ja hoito

mutta jalat kantavat vielä niin, että loppujen lopuksi sinä jaksat taistella itsekin.

- Ongelma tässä on se, että se tila on niin helvetin kaukana.

Vain luovuttaminen on ikuista

Kävelen oikein hitaasti ja vedän ilmaa keuhkoihin, pysähdyn katsomaan puita
minulla ei ole lenkkitossuja eikä suppilovahveropussia varalta taskussa,
en selaa sähköposteja
en ajattele, että kävely on ajanhukkaa.

Kiipeän takaisin ylös, istun ruokalaan ja syön hiljaa.
Tuntuu hyvältä olla hiljaa, kun ei oikein jaksa enää jutella.
Vastaan kuitenkin jos kysytään.

"Miltä susta tuntuu nyt"
"Mites täällä menee"
"Tulisitsä syömään"
"Ottaisitko sä nyt lääkkeet"
"Tervetuloa tänne meille"

Tuntuu, että katselen tätä kaikkea ulkopuolelta - pikakelauksella onni ja onnettomuus, aallonharja ja -pohja, toive ja toivottomuus näyttävät aika hassuilta.

Sitten kun taas jaksan, tiedän keitä kiittää, koska suurin palvelus mitä toiselle voi tehdä, on jaksaa pitää kädestä silloinkin kun tuntuu ettei enää voi jaksaa.

Just can't hide it

Tänään myöhäisellä luennolla oli jonkun opiskelijan lapsi, arviolta viisi- tai kuusivuotias. Istui hiljaa koko luennon ajan, mutta kun luennoitsija lopuksi kysyi kommentteja, tyyppi ilmoitti, että hänen syntymäpäivällään ja Ilmari Kiannon kuolinpäivällä on vain viisi päivää eroa. Helppo muistaa siis. Tähdennettäköön, että luento liittyi vahvasti Ilmari Kiantoon, ja hänen kuolinpäivänsä löytyi yhdestä diasta. Ihan luennon kohokohta tuo kommentti; niin pieni ihminen itselleen olennaisen äärellä. Ja olemassa söpö.

Ja kuinka innoissani olen siitä, että How I Met Your Motherin viimeinen kausi alkaa ensi viikolla:

Joitakin yliopistossa oppimiani asioita

Haluaisin sanoa muutaman hajanaisen sanan. Semmoisia sanoja, joista voisi olla hyötyä niille, jotka ovat aloittamassa opiskelua, ja ehkä vähän muillekin. Itse kun olen yliopistossa, puhun yliopistopainotteisesti ja jätän soveltamisen paljolti lukijoiden käsiin. Teksti on pitkä, mutta aikuisina ihmisinä osaatte toki itse määritellä, tekeekö sitä mieli lukea. Jos voisin avata edes yhden ikkunan edes yhden lukijan päässä, voisin olla vakuuttunut, että tehtäväni bloggaajana on suoritettu.

No niin.

Jos tulet juuri suoraan lukiosta, maailmankuvasi jakautuu todennäköisesti vuosiin lukuvuosina. Se on luontevaa, koska siihen on kasvanut 7-vuotiaasta asti. Välivuoden kutsuminen välivuodeksi tuntuu loogiselta: se on yhden lukuvuoden mittaisen yksikön tyhjä aika, joka katkaisee putken. Opiskelupaikan saaminen saattaa tuntua välttämättömältä, ja fiilis on tuomiopäivämäinen jos-ei-nyt-niin-en-pääse-koskaan. Maailma on pelottava, ja on helppoa toivoa, että putkeaan pääsisi jatkamaan, eikä tarvitsisi ruveta ihan vielä ajattelemaan ja tekemään päätöksiä. Minulla ei ollut välivuotta, mutta sittemmin olen onnistunut katkaisemaan opiskeluputkeni puoleksi vuodeksi käymällä vaihto-opiskelemassa Walesissa muun muassa teatterijuttuja. Se tuntui hyvältä, välttämättömältäkin. Maailmassa ei aika kulje vuoden sykleissä. Maailma on paljon epäsäännöllisempi. Yliopistosta voi valmistua keväällä, tai syksyllä, tai kesällä, tai keskellä talvea. Sitten viimeistään etsitään töitä. Saattaa olla parin kuukauden pätkiä, tai parin vuoden pätkiä, tai pitkältä näyttäviä juttuja jotka jäävät pätkiksi. On osa-aikaisuutta, on hurjaa kiireisyyttä, ja on niitäkin hetkiä, kun ei tiedä, missä kaupungissa asuu kuukauden päästä tai mistä kerää vuokrarahat tai mitä yhtään mitään aikoo tehdä tästä hetkestä eteenpäin. On aikuisuutta. Stressaavaa ja hämmentävää ja pelottavaa ja vapauttavaa ja huumaavaa. Ehkä se lukuvuosisidonnainen maailmankuvakin siitä laajenee, jos sille uskaltaa antaa moisen mahdollisuuden.

Maailma ei ole niin standardoitu kuin olisi helppoa ajatella. Kaikki on joustavaa ja muotoutuvaa, harva asia on pysyvä, eikä melkein mitään osaa hahmottaa kuin huterasti. Välillä tuntuu, että suorittaa elämää väärin, ja sehän on vallan hassua, koska oikeaa tapaa ei ole. 

Minulla on aina ollut kaikenlaisia haavekuvia siitä, minkälainen ihminen haluan olla. Olen odottanut sopivaa tilaisuutta täydelliselle muutokselle. Joka syksy minusta on pitänyt tulla semmoinen, joka juo vihreää teetä ja tekee joogasarjoja aamuisin, muodostaa symbioottisia ystävyyssuhteita, osaa ottaa lunkisti maailman epävarmoissa pyörteissä. Ja sitten olen huomannut olevani juustonaksuja aamupalaksi sängyssä syövä stressaantunut hartiajuminen hienhajuinen mitälie ja epäonnistunut. Että muka aika ei ole ollut oikea, eikä ole ehtinyt muuttua, kun -

niin, kun on ollut liian kiire ylläpitää sitä entisenlaista itseä. Onko se mitenkään yllättävää, että jos jonkin haluaa muuttuvan, pitää luopua jostakin? Ja siltikin on helpompaa tarrautua tuttuun. Kun kerran sillä tavalla on ennenkin pärjätty ihan hyvin. Ja mitä muutkin ajattelisivat, mitä jos näyttäisin ihan feikiltä. Eihän se sovellu minunkaan imagooni, että pyöräytän sämpylöitä ja keksejä tuosta vain. En kuitenkaan ole valmis vielä tällaisena, joten ajattelin yrittää sallia itselleni jonkinlaista kehitystä ja muutosta, parempaan tai huonompaan, erilaiseen ainakin.

Opetelkaa sanomaan ei, jottette käyttäisi aikaa asioihin, joita ette oikeasti halua olla tekemässä; ja opetelkaa sanomaan mikäpä ettei. Suunnitelmallisuus on ihanaa, mutta joustava kyky muuttaa suunnitelmia lennosta palkitsee. Olosuhteet eivät ole stabiilit, vaikka raameja yrittäisikin pitää koossa. Minä olen semmoinen, että pienetkin muutokset suunnitelmiini tuppaavat ahdistamaan. Mutta semmoisuudesta voi yrittää opetella eroon. Samalla pitää opetella tarttumaan ilmeneviin tilaisuuksiin, olivat ne sitten suuruusluokaltaan mitä tahansa: lounassuunnitelman muutos tai yöksi jääminen tai yhdistyksen sihteeriksi ryhtyminen.

Entäs sitten niitä yliopisto-opiskeluun liittyviä ohjeistuksia? Semmoisia, joita voisin kahden vuoden kokemuksen syvällä rintaäänellä murahdella ilmoille. Päällimmäisenä mielessä olevat voisin tähän ladata.

Älä pelkää. Kaikki saattaa vaikuttaa sekavalta. Siihen pitää tottua. Monesti kukaan muukaan ei oikein tiedä, mistä on kyse ja miten hommat hoituvat. Silloin, kun joku tietää, voi käydä niin, että sinut neuvotaan hänen puheilleen, jos uskallat kysellä kunnes niin käy. Yliopistossa viimeistään pitäisi huomata, että opettajatkin, luennoitsijatkin, jopa professorit ovat vain ihmisiä. Ja samalla: ihmisiä, kaikessa siinä vahvuudessa ja hienoudessa, mitä ihmisyys on ikinä mukanaan kantanut. Kaikki ihailemamme tyypit nimittäin ovat ihan sitä samaa, ihmisiä, eikä ole mitään syytä, miksemme voisi olla yhtä hienoja ja arvokkaita ja saavuttaa intohimomme kohteena olevalla alalla juuri niin mullistavia, tyydyttäviä, innostavia, riemukkaita asioita kuin vain suinkin uskallamme utopistisissa haaveissamme nähdä. Tokihan olen idealisti, kun sanon näin, mutta huomatkaa tämä: vaikka emme saavuttaisikaan mitään suurta ja näkyvää, ei se tarkoita, ettemme olisi saaneet mitään aikaan, muuttaneet jotakin, ehkä mullistaneet yksittäisten ihmisten maailmoja. Ei tarvitse olla alansa arvostetuin voidakseen olla omalla paikallaan maailmassa onnellisena, muita täydentävänä ja täyteen mittaansa kasvaneena ja/tai riemukkaasti yhä kasvavana yksilönä.

Niin, se sekavuus. Ei enää olekaan yksiselitteisiä totuuksia. Opiskelusta katoaa se varmuus, joka oli olemassa niinä aikoina, kun opiskelemalla jonkun tietyn verbilistan tiesi saavansa sanakokeesta täydet pisteet. Kursseihin liittyy kirjoja ja lukemistoa. Jotkut teokset ovat klassikoita, isoja juttuja, ja joillakin asioilla on paljon arvoa. On kuitenkin myös kirjoja, joita luemme, koska ne etäisesti hipovat niitä aiheita, joita meidän pitäisi oppia ymmärtämään, ja niiden yhteisvaikutuksena tutustumme semmoiseen näkemysten ja kokemusten ja ajattelutapojen ryteikköön, jossa luovimalla voimme muokata oman ajattelu- ja toimintakykymme riittävän joustavaksi voidaksemme esittää valistuneita arvauksia ja luovia eteenpäin niin älyllisten debattien kuin niiden käytännön (työ)elämään soveltamisen parissa. Voi olla, että tekisi mieli luovuttaa. Totta kai yksiselitteisessä maailmassa kasvaneen on luontevaa kyseenalaistaa hataralla pohjalla olevan tiedon opiskelun mielekkyys. Hei, se yksiselitteisyys oli harha. Silloin maailman monimutkaisuutta ei olisi vielä kyennyt käsittelemään. Nyt kun se lyö naamaan, ei kannata enää paeta. Ei maailma ole vaikea yhtäkkiä tai vain sinulle. Maailma on aina ja kaikille juuri niin vaikea, sekava ja ihmeellinen, ja on aina ollutkin, ja jos ihmiset ovat selviytyneet siitä ennen sinua, selviydyt sinäkin. Juuri sekavuus tuo suurta vapautta: oikeaa tapaa ajatella ja olla ei tarvitse ottaa vastaan jonkun muun määrittelemänä.

Asiat muuttuvat. Opetussuunnitelmat muuttuvat. Kurssiaikataulut menevät päällekkäin. Kursseille ei mahdu, tai sitten ne katoavat tarjonnasta. Kun teet fuksisyksynä henkilökohtaisen opintosuunnitelmasi, arvaa mitä: parin vuoden päästä mitä todennäköisimmin hymähtelet sille. Että eipä ole tuotakaan tullut päivitettyä, mitähän minä silloinkin ajattelin, eihän näitä suunnittelemiani kursseja ole enää olemassakaan, ja hitto miten paljon olenkin tehnyt kaikkea minkä olemassaolosta en vielä edes tiennyt. Niin käy kaikille, eikä se ole epäonnistumista. Päinvastoin. Opintoja voi ja kannattaa suunnitella, mutta vahvuutta on antaa suunnitelmien kasvaa itsensä mukana. Ei pidä jumiutua sokeasti suorittamaan semmoista tietä, jonka viitoitti tuntiessaan itseään hieman vähemmän.

Jotain hienoa tulee näköpiiriin, mutta semmoista, johon pitää hakea erikseen - kauhean vaikeaa ja väsyttävää ja mitä jos ei pääsekään, se olisi niin noloa! - HAE, hyvä ihminen. Hae sivuaineoikeuksia. Hae vaihto-opiskelupaikkaa. Hae edustajistoon, hae ainejärjestön hallitukseen. Hae siihen työpaikkaan, joka vaikuttaa ihan liian täydelliseltä voidakseen kutsua sinua edes haastatteluun. Ei voi päästä, jos ei edes yritä. Se, ettei saa jotakin tavoittelemaansa, ei ole epäonnistuminen. Se on suunnanmuutos tai hidaste. Se on mahdollisuus tehdä jotakin muuta tai panostaa seuraavalla yrityksellä ihan erilaisella kokemustasolla.

Pääaineesi ei välttämättä ole oikea. Suunnittelemasi sivuaineet eivät mitä todennäköisimmin ole oikeita. Mitä varhaisemmassa vaiheessa uskaltaa myöntää moiset harha-askeleet ja antaa itselleen luvan seurata muuttunutta suunnitelmaa, sitä sulavammin muutokset käyvät. Jos kuitenkin käy niin, että gradua vailla valmiina huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla, ei myöhäistä ole silloinkaan, ja vaikka suurien muutoksien tekeminen vaatii selittelyä ja perustelua niin itselle kuin muillekin, lopulta se on sen arvoista. Mieti: jos sinulla olisi vain yksi elämä, mutta saisit käyttää sen tehden ihan mitä vain - mitä tekisit? Ja sitten se yllättävä uutinen, että tilanne on juurikin tuo. Sitä opettelen itsekin muistamaan.

Älä ajattele aina pelkästään järjen ja hyödyn kannalta. Myöhemminkin ehtii olla järkevä, jos on ihan pakko. Niin kauan kun ei ole ihan pakko, kannattaa luottaa mututuntumaan ja tunnustella, mistä tulee hyvä ja oikea fiilis. Minulle tuli hyvä ja oikea fiilis, kun vaihdossa ollessani luennoitsija ilmoitti, että käsikirjoittamiseen liittyvät palautettavat tehtävät kannattaa kirjoittaa courierilla.

Eläkää sillä tavalla ihmisiksi, että vuosien päästä huomaatte kasvaneenne juuri itsellenne sopivaan suuntaan - mutkien kautta, tietenkin - sellaiseksi ihmiseksi, jota nykyiset itsenne ihailisivat ja arvostaisivat.

Järkyttäviä totuuksia

Yhdeksäksi töihin, lounastauolla lasagnea, kaupan kautta kotiin. Himottaa ostaa maustamatonta jogurttia, se edustaa elämäntapaa jota en ikinä tule löytämään, enhän edes pidä tuosta kylmänmauttomasta mausta.

Pyöräytän sämpylöitä. Etsin internetistä himoitsemani keksireseptin ja mietin, milloin jaksaisin ostaa rusinoita.

Luen yhteiskunnallisesti tiedostavan klassikkokirjan, se on Uljas uusi maailma ja se on hyvä.

Minulla on fleece-housut ja suuri osa suunnitelmistani koskee tiskaamista ja pyykkäämistä. Huomenna aion ystävän tupaantuliaisiin, minulla on avec ja sivistynyt olo, kenties olisi aiheellista modernisoida ruisleivän ja suolan perinne.

Onko minusta tullut joku aikuinen epä-Miia, jota en lainkaan tunne? SEND HELP

Soda Pop

Jos joku on syvältä, niin moottori'urheilu'. Tänä vuonna kuitenkin annan anteeksi rallien olemassaolon, sillä rallituristit ovat kansoittaneet erään kesähotellin niin täyteen, että olen saanut siivoojanpestin viikoksi.

Viides päivä takana, muutama ainakin vielä edessä, mikäs tässä uraputkessa viilettäessä. Sitä paitsi siivoaminen on aika kivaa. Ja lounastauoksi ehtii loikata kotoisiin olosuhteisiin syömään/juttelemaan/kainaloon, sillä työpaikan sijainti on erinomainen.

Vapaa-ajasta sen verran, että olen hieman ihastunut Hartwallin Red Sodaan. Tuntuu aikuiselta, kun saa juoda lasipullosta. Addiktiota ei ole, enhän sentään ole elämäni aikana juonut mainittua punasoodaa kuin kaksi pullollista eli yhteensä kuusi desiä; mutta olen alustavasti päättänyt, että tästä tulee luottotuote kaikkiin niihin tapahtumiin, joihin suuri yleisö ottaa mukaan kuka mitäkin pulloja.

Nyt aion täyttää vesilasini ja opiskella runouden teoriaa.

Miten niin liikaa aikaa ajatella

Minullahan on tapana pohtia kaikenlaisia asioita. Olen nyt sitten viime aikoina pohtinut kahta ylitse muiden:

1. Vessalukeminen

Miten ihminen päätyy tarvitsemaan lukemista vessassa? Eikös ideaali vessassakäynti menisi niin, että sitten kun pissittää tai kakattaa, niin mennään vessaan ja annetaan palaa. Jos taas tuntuu siltä, että kakka ei nyt vain tule, niin olisiko ihan mahdoton ajatus odottaa jossain muualla kuin vessassa sitä kakkahädän alkamista? Lukea voi vaikka sohvalla, sängyssä, nojatuolissa, lattialla tai keittiönpöydän ääressä. 

Poikkeuksena vessan seinillä olevat lyhyet luettavat, kuten tauluissa olevat runot tai julkisten vessojen seinäkirjoitukset. Nehän lukaisee lyhyenkin pissin aikana.

2. Jossu

Se Cheekin ja Jukka Pojan. Nimittäin: onko se se sama Jossu, jolla pari vuotta sitten oli jano? Tai se, jolla oli mökki ja sauna päällä? Puhumattakaan siitä, jolla lapsena oli lysti?

Underneath, is there a golden soul?

weheartit

Kuin surmaisi satakielen.

Vaienneet laulut ja hyytynyt hymy

niin pöyhkeät sulat nyt kehoa myöten

uitettu koira - riistetty ylpeys.

Kääntäisit pääsi, älä katso nyt

kun kilpeni karisee poskipäille,

kun suru raidoittaa kasvot.

Heikko saa olla, muttei liian.

"Kokoa itsesi"

"Tuleehan niitä"

Ajatus kaunis vaan ajoitus huono

kun kuitenkin kadun vain valkoista lippua

pelko teki todesta muiston.

Olis yksi elämä, se täytyis käyttää

Jäähyväiset, PMMP.

Viime hetken hätäostoksia - kaksi askia tupakkaa joista toinen oli puhdas vahinko, olkihattu ja vielä yksi pussi karkkia

Neljä ja puoli tuntia maantielaivaa kattoikkunalla - vuoroin rankkasadetta ja vuoroin tulikuumaa aurinkoa, joka polttaa ikävästi liian kireisiin lähestulkoonnahkahousuihin verhottuja jalkoja

Jännityksestä kiireiset askeleet kohti pressitiskiä, josta neiti ojentaa kolmen päivän vapaaliput

Vieraita kortteleita, korkeita taloja ja näkymä sille toiselle puolelle jokea

Hilpeä bussimatka ja kiihkeä yritys juoda ne muutamat, pieniä pullonkerääjäpoikia, laumoittain ihmisiä vaeltamassa yhteiseen päätepisteeseen

Kolme päivää, jotka menivät ohi harmillisen vauhdilla. Auringonpaahtamia selkiä, hiekkapölyä, ilonkyyneliä, helvetin hyviä burritoja, suolaista merivettä ja pehmeää hiekkaa. Musiikkia, joka menee suoraan jalkoihin ja sydämeen. Kosteat silmäkulmat kun mun elämäni I'd go straight for -ihminen laulaa tasa-arvoisesta rakkaudesta.

Sunnuntai-illan päättää hämmentävän kaunis auringonlasku ja perjantain lemppariartistin laulama ajatus: elämä on juhla.

The point is, Kat... Cat!

Vaikka ensin ajattelin, että Facebookin Pusheen-tarrat ovat ihan tyhmiä, olen huomannut liittäväni niitä viesteihin, koska ne ovat kauhean söpöjä ja niillä voi ilmaista vaikka ja mitä. Punastusta ja ihastusta ja sen kuinka suuresti himoitsee hampurilaisateriaa.

Verkkarini ovat aivan kissankarvoissa, oma vikani kai kun tuon läppärin keittiöön, tuo yksi oranssi paholainen näet ei vain osaa pysyä poissa sylistä kiehnäämästä.

Suurimman osan ajasta, kun analysoin opiskelu- ja työ(ttömyys)tilannettani, olo on epämääräisesti sama kuin seuraavan kuvan kissalla:

... ja näin siitä huolimatta, etten osaa määritellä, mitä nämä ratkaisut ovat ja missä vaiheessa minulla olisi ollut mahdollisuus astua jollekin toiselle vähän paremmin kelluvalle alustalle.

Tahdon pizzan ja kahden kuukauden kooman

Juu en ole Kouvolassa. Mutta yleiskäsitys Suomen arkkitehtuurista välittynee. Olkoonkin, että täällä talot ovat (toistaiseksi?) edes hieman vähemmän homeisia ja sisältävät vähemmän huonosti suunniteltuja kapeita käytäviä. Minulla on silti ikävä Walesiin koska siellä oli niin tuhatkertaisesti kauniimpaa.

Noin niinkuin muina uutisina: haluan syksyn HETINYT. Haluan villapaidat ja villasukat ja viileän ilman ja hytinän ja sadetta päivä toisensa jälkeen. Haluan repun täyteen kirjoja jotka ehkä haluan lukea ehkä en mutta luen silti. Haluan että kalenterissa lukee jotakin ja haluan saada aikaiseksi. En halua enää tukehduttavaa hellettä, sumuisia päiväunia ja loputonta epäonnistunutta aikaansaamattomuutta.

Harmaita hiuksia

'Pitää lukea se, että tietää mitä haukkuu', sanoin kirjastossa huvittuneelle seuralaiselleni.

En yleensä bloggaa kirjoista, mutta 50 Shades of Grey on ilmiö enemmän kuin kirja. Olen suhtautunut siihen negatiivisesti, koska fanfictionista rikkauksiin -tarina on moraalisesti arveluttava (ficcaamisella ei vain kuulu tienata, ei vaikka muuttaisi nimet) ja koska olen kuullut, että kirja on sanalla sanoen paska. Luin kuitenkin ensimmäisen osan, koska näin sen sattumalta kirjaston hyllyssä ja halusin voida muodostaa ihan ikioman mielipiteeni.

Tarina on keskinkertaisesti viihdyttävä. Ja melko tavanomainen, paitsi että mies, johon päähenkilö rakastuu, on pahoja lapsuuden traumoja kantava sadisti. Päähenkilö puolestaan on ärsyttävän luonteeton eikä kovinkaan terävä, enkä voi ollenkaan ymmärtää, miksi kaikista maailman naisista juuri hän kiinnittäisi semisosiopaattisen miljonäärin huomion eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen.

Mitä lukukokemuksesta sitten päällimmäisenä jäi mieleen?

Kuuluisasta 'sisäisestä jumalattaresta' olin kuullut läpändeerosta jo ennenkin. Nimitys on typerä, mutta kyseiset kielikuvat loppujen lopuksi ihan hauskoja. Minua jäyti vain se, että tätä sisäistä jumalatarta ei mitenkään selitetty tai esitelty. Kyllä tällainen pitäisi pohjustaa hivenen paremmin.

Toistuva tapa aloittaa luku unella tai heräämisellä alkoi ärsyttää, samoin kuin se, ettei yhdelläkään henkilöllä ollut missään vaiheessa yhtäkään todellista ongelmaa. Ne ihmiset ja asunnot ja opinnot ja harjoittelupaikat ja, no, ihan kaikki - kuinka hemmetin epätodennäköistä? Onhan tämä fantasia, mutta edes vähän ryysyjä sinne rikkauksien keskelle, jooko? Sitä hipster-kuplavolkkaria ei lasketa ryysyksi.

Ja entäs seksi. Ymmärrän kyllä, että määrätietoiset otteet kiihottavat. Himoituksi tulemisen kaipuu on yhtä lailla ymmärrettävää, ja voisin kuvitella, että moni keskinkertaiseen seksielämään turhautunut (keski-ikäinen?) lukija haaveilee siitä, että voisi luovuttaa kontrollin sataprosenttisesti kumppanilleen uskaltaen täysin luottaa siihen, että homma hoituu mahtavasti ja lopputulos on kaikin puolin tyydyttävä. Vastuun pakenemista vai perfektionistin ainoa keino hellittää hetkeksi? Ehkä molempia? Mutta... ei kai kukaan kiihotu pelkästä kumppanin näkemisestä huoneen toisella puolella niin, että laukeaa lukuisia kertoja jo esileikin aikana?

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi tätä kirjaa ostetaan. Vaikeaa sen sijaan on ymmärtää, miten paljon kaikenlaisten BDSM-välineiden myynti on ilmeisesti kohonnut kirjan suosion myötä. Ostetaanko niitä, koska halutaan kokeilla, onnistuisiko kotona joku niistä kirjan jutuista? Että josko sittenkin voisi saavuttaa sen silmittömän kiihkon ja sarjatulena ravistelevia orgasmeja sen oman, hempeän ja lempeän kumppanin kanssa? Hei, muistellaanpa sitä kirjaa. Mieleenpainuvimmissa kohtauksissa käytetyt välineet: solmio, vyö. Ja ennen kaikkea: asenne. Olen vakuuttunut, että sen oman kullan voi ottaa säälimättömän rajusti tai kiusata henkihieveriin ilman erikseen sitä tarkoitusta varten ostettua raippaa tai huonetta, jonka kattoristikkoon voi ripustaa ihmisiä. Eivätkö tuollaiset välineet ole itse asiassa vain koomisia, mikäli asenne ei ole kohdallaan just eikä melkein? Ei nahkaruoskalla ole mitään itseisarvoa. Ei kannata mennä perse edellä puuhun.

Lopputulema: kaikesta haukkumisesta huolimatta en osaa vihata täydestä sydämestäni kirjaa, joka on tehnyt eroottisesta lukemistosta taas vähän sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Tai ylipäätään saanut ihmisiä lukemaan.

Hyvää juhannusta. Sitokaa toisenne.

worry's not a good friend, oh no

Jo ensimmäisestä unen ja tietoisuuden rajamailla keinuvasta ajatuksesta tiedän, että tänä aamuna hajottaa.

Taistelen itseni ylös, keittiöön, jääkaapille, suihkuun, 

iltaan, huomiseen, ensi viikkoon, heinäkuuhun

ja minä olen reipas tyttö kyllä minä pystyn ja voisin nyt lopettaa tämän hölmön itsesäälimaailmantuskavellomisen

kunnes voimabiisien jälkeen soi putkeen Trouble ja Albatrossi ja Jos muutat mielesi ja mun on ihan pakko vaan vähän hajota.

The highest five

Ostin uusimman Annan, koska siinä oli kannessa universumin ehkä toisiksi kuumin nainen. Tämä nainen kertoi elämänsä tärkeistä ihmisistä, lähinnä parhaista ystävistään. Suhdetta yhteen äärimmäisen hyvään ystäväänsä hän luonnehti niin läheiseksi, että hän voi olla jopa pyjamahousuissa kun tämä ystävä tulee kylään.

Hymähtelin aika lailla. 

Ihmisillä on parhaita ystäviä - niitä joitakin harvoja, joiden kanssa voi sanoa ja tehdä mitä vaan ja olla miten vaan, ja sitten niitä kaikkia muita.

Olen useinkin taipuvainen ajattelemaan sitä, miten kaikilla muilla paitsi minulla on asiat niin hyvin ja kaikki niin ihanaa. Siitä ajatuksesta on saatu monet mehevät itsesäälisessiot, mutta nyt se oli ihan pakko vain heittää pois.

Tämän paremmin ei asiat varmaankaan voisi olla.

Minulla on Teodor eli parhaita ystäviä x 5. 

Viisi ihmistä, jotka ovat nähneet minut hyvinä ja huonoina hetkinäni. Viisi olkapäätä, viisi kanssaitkijää ja -naurajaa. Viisi viihdyttäjää, kuuntelijaa, keskustelijaa ja neuvonantajaa. Viisi sellaista, jota rakastan niin rajattomasti, etten ikinä saa sitä edes sanottua. 

Ja jos joskus menee oikein huonosti, muistuttakaa minua, että minulla on viisi järjettömän hyvää syytä elää.

Eikä tässä vielä kaikki! Ellei tämä olisi omistettu mun elämäni pentagonille, voisin jatkaa loputtomiin kaikista niistä muista suunnattoman rakkaista ihmisistä. Ei kuulu tapoihini eikä sovi suuhuni, mutta näiden jos joidenkin asioiden äärellä ei voi olla ajattelematta, että voi miten mua onkaan siunattu.

Nessuja ja apinoita

Mulla on muuminessuja. Se on ihan hyvä, koska totta kai flunssa iski melkein heti, kun palasin Suomeen keskiviikkona.

Edessä on muutto ja työhaastattelu ja elämän rakentaminen aika lailla uusiksi taas. Taakse on jäänyt kaunis vihreys (sellaista ei ole Suomessa, ei vain ole, ei niitä sävyjä) ja kuohuva meri, korkeat mäet ja ikuinen tuuli.

Öitä on vihdoin voinut nukkua rauhallisin mielin. Meno on ollut kyllä vähän Kristian Meurmann.

Tänään kävin parhausystävän yo-juhlinnoissa, sotkin vahingossa kirsikkatomaateilla ja annoin lammaskortin.

Minulla on uudet hiukset ja sain vasta jälkikäteen tietää että ne ovat juuri nyt trendikkäät. Paha mieli on vähän. En halua olla trendikäs. Näytän myös Wilhelm Telliltä jälleen. Joo, polkka. Joo, lyhyehkö otsatukka.

Yritän lukea Sara Gruenin Apinataloa, mutta ajatuskin väsyttää, kun on tämä flunssa. Kaatuisin petiin, jos minulla olisi. Täällä talossa on juuri nyt hieman ahdasta.

Pitäisiköhän lämmittää kaakaota.

Vaihtoblogi on jäänyt taakse. Ehkä nyt osaisin taas panostaa näihin kolmeen muuhun.

On the road

Aberystwyth.

Lontoo näytti suurelta rakennustyömaalta, josta erottuivat ne lukuisat maamerkit, jotka on nähty kuvissa kertaan tuhanteen. Suuria ja kauniita rakennuksia, kamerakaulaisia turistimassoja ja muutama kiireisen näköinen pukumies. 

Primarkin kassajonot, kolmas pint olutta, ei-toivottua seuraa ja väsyneet jalat - liikaa kävelyä ja liikaa tanssimista.

Ihana Camden, kiinalaista ruokaa puun varjossa kanaalin varrella, katusoittaja laulaa  "if you wanna leave, take good care" eikä se varmaankaan arvaa, että Wild World on yksi mun suosikkibiiseistä.

Oli tavallaan helpottavaa päästä Walesiin, pois ihmisvilinästä keskelle niitä ihan oikeita nummia. Ensimmäisenä yönä Aberystwythissä upotan käteni merenrannan hiekkaan ja tekee mieli itkeä onnesta. Juuri siinä, juuri sillä hetkellä oli niin hyvä olla. 

Unohdan ajatella matkabudjettia, juon kalleinta kahvia kun huvittaa ja syön mitä haluan - yolo.

Yleensä loistavan loman jälkeen kotiin on hieman ankeaa tulla. Ei tällä kertaa - parhaista parhain kämppis on muistanut yllätyksellä, töiden jatkumiseen on vielä muutama päivä, superrakkaita ystäviä tietää näkevänsä pian uudelleen, eikä toiseen varsinaiseen Suomessa vietettyyn päivään tarvitse herätä yksin.

Huvittais kauheesti

Sain katsottua Frendit. Jos minulta kysytään, niin viimeinen kausi kyllä oli jo aika vinhaa alamäkeä. Ensimmäisiä kausia jaksoin katsoa tiiviisti, neljä meni viikkoon, lopuissa kuudessa kesti sitten kolmisen viikkoa. Ehkä se masentava aikuisuus ja muutosilmapiiri siinä sitten alkoi häiritä, ennen oli niin huoletonta, ja ne ysärivaatteet ja -tukat, oijoi.
Oon salaa vähän ihastunut Chandleriin, mistähän se mahtais johtua...

Seuraavaksi tekisi mieli:

- muovailla savesta tai maalata suurelle paperille

- juosta metsän läpi

- ajaa drive-in-grillille kolmelta aamuyöllä

- uida jossakin niin syrjäisessä paikassa ettei ilo pilaannu siitä pelosta että avaimet saatetaan varastaa rannalta

- pukeutua revittyihin farkkushortseihin (tässä utopiassa reidet eivät hankaa kipeästi)

- kulkea paljain varpain nurmikolla, asfaltilla, hiekkatiellä

- pelata biljardia

- heiluttaa jalkoja ilmassa

- syödä geishoja pötköstä

If you close your eyes, does it almost feel like nothing changed at all?

On ihan sellainen olo, kuin olisin juossut maratonin: väsyttää aivan valtavasti (joskin mieltä enemmän kuin kehoa) mutta toisaalta olen onnellisimmillani näin.

Aurinko paistaa valtavan kirkkaana ja lämpimänä ja minä hengitän kevättä sisään ja savua ulos ja nauran ja halaan ja hipaisen huulillani poskea ja juon jo viilennyttä kahvia.

Seura poistuu ja todellisuus tulee sisään samalla ovenavauksella,
enkä minä oikeastaan halua ajatella niin, koska ei tarvitsisi olla erikseen utopiaa ja todellisuutta, eihän?

Ja kun Bastillen Pompeii soi ehkä kahdettatoista kertaa, on mahdotonta olla onneton.

Toukokuinen olemukseni

Minä ulospäin

 Minä sisäänpäin

Riittäisi jos

Joskus lukioaikoina se oli lohduttava lause.

"Riittää, että teet parhaasi."

Ei tarvitse pystyä ihmeisiin, kunhan tekee hommat niin hyvin kuin itsestään irti saa. Ei tarvitse olla täydellinen.

Mutta entäs nyt. Arvatkaa mitä? Minä en muista, milloin olisin viimeksi tehnyt parhaani. Tai edes yrittänyt.

Sain juuri palautteen ryhmätyöraportista. Arvosana oli keskinkertainen, joiltain osin jopa huono. En osaa lukea näitä brittiarvosanoja samalla tavalla viitekehyksessään kuin suomalaisia, joihin olen tottunut, mutta ymmärrän riittävästi voidakseni sanoa, että olisin kyllä pystynyt parempaankin. Mistäkö sen tiedän? No, ne kirjallisen palautteen pointit osuivat aika kipeän tarkasti juuri niihin kohtiin, jotka raporttia kirjoittaessa huitelin aika huolettoman laajalla siveltimellä. Toinen vaihtoehto olisi ollut nähdä vaivaa; etsiä lähteitä, harjoitella kunnollista raportin rakennetta. Se toinen oli aika houkutteleva: kunhan kirjoittaa jotakin, jossa käsitellään suunnilleen näitä aiheita, ja kirjoittaa sen nätisti, saa varmasti aikaan jotakin sellaista, että huonompaakin lienee tällä kurssilla joskus palautettu.

Miten voi kunnioittaa itseään, kun lähtee vähän sinnepäin -tielle? Miten voi riittää, jos ei tee parastaan?

En minä noilla kursseilla istu luennoitsijoiden takia. Teoriassa minä istun siellä siksi, että olen kiinnostunut oppimaan niiden aiheista. Joo. As if. Toisaalta voisi argumentoida, että olen yliopistomaailmassa vain itseäni varten, ja olen onnistunut, jos olen oppinut ne asiat, jotka halusin oppia - ja tokihan kai tekisin kunnolla sellaiset tehtävät, joissa onnistuminen olisi minulle merkityksellistä? Että minulla olisi oikeus priorisoida ja olla ihan tietoisesti huono kaikessa vähemmän olennaisessa?

Laiskuus on helppoa ja laiskuus on kutsuvaa. Pahinta laiskuudessa on, kun havahtuu pelkoon siitä, että jonakin päivänä en enää itse tiedäkään, mikä työssäni on vialla. Sitten edes parhaani yrittäminen ei riittäisi tuomaan hyviä tuloksia. Voi kunpa tietäisin, onko tämä edelleen muinainen pääsykoetrauma. Että turha yrittää mitään, kun aina on riski, ettei onnistu. Onhan sentään helpompaa olla tahallaan huono kuin vahingossa.

Tykkään saada hyvää palautetta. Tykkään onnistua. Tykkään olla arvostettu. Olen hukannut nämä kaikki.

Iloista vappua. Täällä paistaa aurinko, eikä ole vappu, vaan ihan tavallinen koulupäivä.

Laulamme päivät halki

Kesälistat kuuluvat kesään yhtä olennaisesti kuin jäätelö ja reisi-ahdistus shortseissa.

Suurien ja pienien tavoitteiden listaaminen kesälle on ollut mun perinne jo vuosia - kaikki alkoi vuosikausia sitten listasta nimeltä "Kesän tavoitteet". 

Silloin, vuonna 2005 ehkä, isoin missio oli iskeä kylän kuumimpia poikia ja valvoa koko yö.

Tänä kesänä lista on ihan samanlainen näyttää jotakuinkin seuraavanlaiselta:

- fiilistele aamuaurinkoa parvekkeelta hesarin, kahvin, croissantien ja tuoreiden mansikoiden kanssa

- fiilistele ilta-aurinkoa (edelistä helpompaa, koska parveke antaa länteen) parvekkeelta hyvän birttisiiderin ja yhden mentol-tupakan kanssa

- aloita päivä torikahvilalta

- juokse Harjulla ennen kuin muu Jyväskylä on vielä herännyt

- pussaile montaa söpöä tyttöä

- toteuta valokuvaprojekti

- ...ja se toinen projekti, se viiden vuoden unelma

Ja se suurin, se joka tuntuu nyt niin hirvittävän tärkeältä.

- pidä kiinni niistä, jotka karkaavat töihinsä kesäksi liian kauas.

Elokuvia etuuksilla

Long time, no brie.

Eilen minulle sattui hassu juttu. Ajattelin etsiä itselleni netistä katsottavaksi vähän Frendejä. Noh, klikkasin streamaussivustolle ja kirjoitin hakukenttään 'friends'. Kappas! Oletusarvo haussa ei ollutkaan TV vaan elokuvat. Olin laiska. Päätin katsoa ensimmäisen hakuosuman, joka oli, yllätys yllätys, Friends with Benefits.

Sitten ajattelin, että voisin yhtä hyvin katsoa sen toisenkin. Ihan vertailun vuoksi. Tiedättehän. Sen toisen elokuvan samasta aiheesta, samalta vuodelta. No Strings Attached.

Tieteen nimissä aion nyt häpeämättömästi joko spoilata tai ilahduttaa teitä ja kertoa katselukokemukestani. Ehdottomasti eniten nauttimani osa oli se, että sain kirjoitella juttuja post-it-lapuille. Pitäisi kai ottaa tavaksi, koska en ehtinyt pitkästyä läheskään niin pahasti kuin yleensä leffoja katsellessa.

FWB on se, jossa on Mila Kunis ja Justin Timberlake.
NSA on se, jossa on Natalie Portman ja Ashton Kutcher.

Kuinkas sattuikaan, sekä Justin että Ashton ovat aina olleet mielestäni hieman vastenmielisiä. Etenkin Ashton. Muistan ehkä kymmenen vuotta sitten jo ajatelleeni molemmista, etteivät ole minun tyyppiäni. Siis sinä aikana, kun Justin seukkasi Britney Spearsin kanssa. Silloin kun minä kuuntelin Britneyn ensimmäistä ja toista levyä loputtoman onnellisena. Soda Pop ja niin edelleen. Jep, siitä on kauan. Sittemmin olen oppinut pitämään Justinia hurmaavana. Ashton ei vieläkään sytytä. Naiset puolestaan - Milan ääni on seksikkään käheä, ja muistan etäisesti, että Natalie on ollut muissa elokuvissaan taitava ja kaunis. Hei, nehän panivat toisiaan Black Swanissa. En muistanutkaan ennen kuin nyt. Ja ilmeisesti Mila ja Ashton ovat nykyään pari. Maailma on pieni.

Molemmissa leffoissa on kaksi ystävystä, jotka päättävät alkaa harrastaa seksiä. Säännöllisesti, mutta kasuaalisti. Ja tietenkin sovitaan, että mitään tunteita ei sitten saa olla pelissä.

No onko se nyt sitten kumma, että niitä tunteita ilmestyy. Nämähän ovat Hollywood-leffoja, joihin tarvitaan onnellinen loppu. Mutta itse asiassa ne tunteet ovat kyllä katsojalle nähtävissä jo alusta asti. Kun hahmot tutustuvat, siinä on kemiaa, ja ei kai tulisi ystävystyttyä, jos tietynlaista henkistä yhteyttä ei olisi. Ihan selkeitä ihastuksen merkkejä ilmassa puolin ja toisin.

Tässä meillä on siis kaksi elokuvaa, jotka eivät niinkään kerro ystävyydestä etuuksilla vaan sitoutumiskammosta. Sellaisina ne myös toimivat paremmin ja ovat uskottavampia.

Tässä meillä on myöskin kaksi elokuvaa, joissa pannaan harmaissa satiinilakanoissa. Ja kaksi elokuvaa, joissa molemmissa hahmojen vanhemmat ovat vähän kliseisellä tavalla vapaamielisiä, avoimesti seksistä puhuvia kaverivanhempia.

Katsoin FWB:n ensin. Suomennettu nimi on Vain seksiä, mutta sitä ei itse leffa kyllä ole, todellakaan - en usko, että seksikohtauksia oli juurikaan enempää kuin keskiverrossa romanttisessa komediassa. Elokuva yrittää kovasti olla ajan hermolla ja vähän genrensä yläpuolella - hahmot käyttävät kaikenlaiseja appseja ja keskustelevat romanttisten komedioiden kliseistä ja esimerkiksi musiikkivalinnoista niin paljon, että tuntuu kuin tässä rikottaisiin jotakin modernia neljättä seinää.

FWB:n aikana oli paha mieli, koska siinä pilkattiin lyhytaikaisesti yhtä puhallinsoitinta epäkäytännöllisenä lukioaikaisena hairahduksena, ja koska siinä käytettiin kulunut keino luoda huumorikohtaus siitä, että hahmo kusee kauhean kauan. Samoin oli paha mieli, kun keskellä leffaa päähenkilöt deittailivat muita kuin toisiaan. (No duh.) Vähän juustoinen Alzheimer-juoni lisäksi veti näyttelemisen tasoa alaspäin. Puhumattakaan siitä kivusta, kun tajusin kaljun homon olevan Nälkäpelin Haymitch - hyvä roolisuoritus tosin, ei siinä mitään, go Woody!

Hyvä mieli puolestaan oli siksi, että tässä oli oikein tavanomainen Hollywood-leffa, jossa oli onnellinen loppu. Ja siitä, että näytettiin, miksi five day rule ei toimi. Kaverit, älkää asettako seksielämällenne aikarajoja, asettakaa joku muu raja, vaikka sitoutumisen asteeseen liittyvä.

Se toinen leffa sitten, NSA. Skenaario on vähän erilainen, ja ensimmäinen vartti leffasta on todella awkward. En tiedä, olisiko sille tarkoitus nauraa. Minulla oli lähinnä epämukava olo. Ehkä se on sitä realismia? Joka tapauksessa tässä ei pyritä samalla tavalla olemaan hyvänmielenelokuva, kai.

On virkistävää, että NSA:ssa seksin ei aina kuvata kestävän tuntikausia. Hihityttää myös, kun socially awkward Ashton tuo edellisöiselle panolleen töihin Congrats-ilmapallon. Höntti.

Parasta oli, että yksi ärsyttävä setä ei saanut pillua. Ja menkka-aikana kuunneltavaksi tarkoitettu remix-CD, jossa oli biisejä tyyppiä Bleeding Love. Ja yksi sivuhahmopari. Ärsyttävintä oli, kun pirtelöä jaettiin ja toinen tunki siihen noin kymmenen pilliä. Ei näin! Menee pirtelöä hukkaan ihan kauheasti! Ei ole söpöä ja romanttista ja höpsöä. Kyllä jos minun kanssa pirtelöä jakaessaan joku tekisi noin niin saisi kuulla kunniansa.

Yleisesti eniten jäi mietityttämään, mikseivät näiden leffojen henkilöt osanneet arvostaa ja tunnistaa kokemaansa sielujen sympatiaa. Joo, voi olla ihminen vähän rikki, ja joo, voi pelottaa ja ahdistaa ja niin edelleen, mutta come on.

Kumpi oli parempi? Rehellisesti sanoen - valitkaa sen perusteella, kumpia näyttelijöitä haluatte tuijottaa puolitoista tuntia. FWB on ehkä vähän naiivimpi ja iloisempi. NSA:ssa saattoi olla vähän hauskempaa läppää. Kumpikin toimii genressään ihan hyvin, mutta suuria elokuvallisia ansioita ei ole, eikä mitään menetä, vaikka näkisi vain jommankumman tai ei kumpaakaan.

Tänään ajattelin katsoa Frendejä.

"Home that our feet may leave, but not our hearts"

Ulkona satoi, suihkupullotyyliin. Taivas oli harmaa ja hirvittävän raskas.

Istuin autossa, Aallolla soi U2:n One, eikä mikään aikoihin ole tuntunut yhtä pahalta.

Se ei tuntunut pahalta siksi, että sade olisi kurjaa tai U2 scheissea, ei.

Se sattui, koska ihan pienen hetken mun maailma näytti, tuntui ja kuulosti Irlannilta.

Merkkejä on ollut havaittavissa tällä viikolla jo aiemminkin.

Ei kai ole ihan normaalia nieleskellä kyyneleitä aamupalapöydässä Mondon Irlanti-artikkelia lukiessaan?

Mulla on niin ikävä sinne. Koti-ikävä.

Selässä kylmiä väreitä

Koti valmistui, hitaasti mutta varmasti.

Tämä kevät - kuten ehkä keväät aina - on uudistumisen aikaa.
Uusi koti.
Uusia ihmissuhteita.
Uusia harrasteita.
Uudet koreografiat.
Uusi radiokanavakin jopa.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, kuin koko elämä olisi oikeastaan ihan uudenlainen. Erilainen.

Mutta näilläkin hopeareunuksilla on pilvensä. On uusia kiloja, uusia menoeriä, uusia pettymyksiä. Välillä huolettaa, pitkästä aikaa.
Vaan ei enää siten, miten huoletti joskus ennen. Vaikka elopaino onkin kasvanut, olen minä oikeasti kevyempi kuin koskaan aiemmin.

Ja joka päivä on kuitenkin niin hienoja hetkiä, että silmiä kirvelee äkillinen vetistely.
Tänään sellaisia tarjosivat Myrskyluodon Maija, ihana kummitäti ja M, joka oli ostanut minttusuklaajäätelöä kotiin vain minua ajatellen.

Juuri nyt ei tunnu tältä, mutta tämä lause päivän kulttuurikokemuksesta jäi mieleen. Voimavaraksi, turvaksi, muistutukseksi - sitten joskus kun sitä tarvitsee.

"Minun on pakko itkeä, jotta jaksan elää."

No nyt on hieno postaus ai että

Vastoin kaikkia karman, Murphyn ja todennäköisyyksien lakeja (mutta ei onneksi vastoin minkään valtion lakia!) sain kuin sainkin kamerastani vihdoin irti kuvia. Edellisen kerran näin on tapahtunut keväällä 2011, ja siksi saattekin nyt mielenkiintoisen muutaman kuvan koosteen elämästäni muinaisena aikana. No on siellä pari uudempaa mukana.

 Rakas magneetti <3

 Hyväksymiskirje Tylypahkaan.

 Paras rakkain ihanin Notre Dame -magneettini. 

Sittemmin pudonnut, haljennut ja odottaa korjaavaa liimaa.

 Limonadia ja epäonnisia pääsykoemuistiinpanoja.

Jääkaappini sisältö syyskuussa 2011.

 Papukeittopalapelimagneetti.

Hedelmävalikoimani syyskuussa 2011.

Oli mulla mehuakin.

Oon taiteellinen runotyttö ja herkkä sielu.

Runoudellani on muusa.

 

 Ensimmäinen verenluovutukseni syksyllä 2011.

Ikävä tukaaneja.

Olin myös kuuma ja minulla oli hieno hame.

 Ja tomaattikeittoa ja ruissnäksejä. 2011 edelleen.

Minä fuksiaisasustuksessa fuksisyksynä.

Teemana ghetto.

 

 Aikahyppy hähää! Synttärikakku 2013 parhausystävältä <3

 Minä synttärinä 2013.

Rafla täällä Aberissa. 

En oo vielä uskaltanut mutta ehkä tässä vielä kevään aikana ehtii lip-lickingiäkin.

Ohops ei mulla muuta. Paitsi että tää postaus on ajastettu koska olen matkoilla. Ähähähähä. Ja oikeesti lähinnä koska muuten en koskaan muistais laittaa näitä kuvia ja oon kuitenki jo kaks vuotta melkein osaa pantannu. Että nih.

hedonistista onnellisuushöpinää

Rakastan näitä päiviä
jolloin keväthanki hohtaa niin, että silmät vuotavat
jolloin jokainen hetki vie lähemmäksi tulevaa.

Elämä on niin täydellistä, että melkein itkettää.

Kahden yön päästä minä nukun ensimmäistä yötäni uudessa kodissa maailman parhaan kämppiksen kanssa, meillä on liikaa suklaata ja liikaa kuohuviiniä ja suuri toteutunut unelma,
vajaan vuoden päästä minä vilkutan lähtöselvityksessä äidille ja suuntaan viettämään elämäni siisteintä puolivuotista Hollantiin,

ja kaikki menee niin ihmeellisen hyvin, että hämmentää. Suurin syy tähän kummalliseen euforiaan on se, että olen ymmärtänyt sen, miten tärkeää elämässä on tehdä sellaisia valintoja, jotka miellyttävät itseä. Harkitseminen on viisasta ja usein ihan hyvä juttu, mutta viime kädessä intuition on annettava viedä. Meillä on vain yksi elämä, tilaisuudet eivät aina toistu ja todellisuudessa ne suurimmat asiat tapahtuvat aivan siinä oman mukavuusalueen reunalla.

Kukaan, ei kerta kaikkiaan kukaan toinen voi kertoa, mikä on oikein ja kohtuullista.
Päätä itse rajasi ja aseta tavoitteet korkealle, koska kaikki on mahdollista.
Älä kieltäydy punaviinistä, suutele kun se tuntuu oikealta ja sano ääneen edes humalassa kaikki ne ihanat asiat sille ihanimmalle tytölle.
Kehu, kiitä ja arvosta. Se maksaa itsensä aina takaisin.
Älä kadu mitään - kaikelle on syynsä ja kaikesta oppii.
Sun siivet kantaa kyllä. Kokeile vaikka.
Ja ihan oikeasti: the greatest love of all - learning to love yourself.

Elä. Nauti siitä.

Näillä eväillä mä olen selvinnyt viikkoja ilman yhtään aamuvitutusta tai iltaitkua. Ajattelinpa muuten selvitä koko loppuelämäni.

Tän kuvan lisääminen viekin sitten uskottavuuden mun vakavastiotettavalta onnellisuusavautumiselta.
MUTTA OIKEESTI KATTOKAANYT. Parasta.

Yöllinen hulluuteni

tekisi mieli tehdä jotakin vähän hullua

leikata siilitukka

elää viikko pelkillä juustonaksuilla

vaihtaa pääainetta johonkin vähemmän järkevään

juosta huutaen mereen

hakata itseeni mustetta

nousta junaan ja matkustaa sattumanvaraiseen kaupunkiin


tekisi mieli tehdä jotakin hullua epätavallista
mikä tuntuu joltakin vain siksi että voisin jos haluaisin

mutta mitä minä haluan tehdä?

(en tiedä kenen tämä kuva on)

Ylitsevuotava katkeruus täällä hei

KUKA IKINÄ KIRJOITTIKAAN DOWNTON ABBEYN KOLMOSKAUDEN JUONENKÄÄNTEET

VIHAAN SINUA

(ei yksityiskohtia, sillä Laura ei ole vielä näin pitkällä)

Burrito

Inspiroiduin internetistä, menin lattialle makaamaan burritona. Oli kauhean kuuma ja vaikea hengittää koska olin mahallani ja olin juuri viettänyt koko päivän, no, ahmien. Lauloin vähän aikaa do you hear the people sing mutta sitten muistin että olin jättänyt Tanjan facebook-chatiin ja koin velvollisuudekseni palata ihmisyyteen.

Tässä minä burritona:

 

Tässä Marvin burritona:

 

En ole kokeillut plankingia, owlingia enkä mitään muitakaan oleskeluun liittyviä trendejä, mutta voisin aloittaa burritoinnin (termi on omani, koska kyseessä ei ole trendi). Oli se ainakin rentouttavampaa kuin jooga. Eikä voi olla epäterveellistäkään. Ehkä tästä tulee päivittäinen tapa. Ehkä valaistun.