Tahdon pizzan ja kahden kuukauden kooman

Juu en ole Kouvolassa. Mutta yleiskäsitys Suomen arkkitehtuurista välittynee. Olkoonkin, että täällä talot ovat (toistaiseksi?) edes hieman vähemmän homeisia ja sisältävät vähemmän huonosti suunniteltuja kapeita käytäviä. Minulla on silti ikävä Walesiin koska siellä oli niin tuhatkertaisesti kauniimpaa.

Noin niinkuin muina uutisina: haluan syksyn HETINYT. Haluan villapaidat ja villasukat ja viileän ilman ja hytinän ja sadetta päivä toisensa jälkeen. Haluan repun täyteen kirjoja jotka ehkä haluan lukea ehkä en mutta luen silti. Haluan että kalenterissa lukee jotakin ja haluan saada aikaiseksi. En halua enää tukehduttavaa hellettä, sumuisia päiväunia ja loputonta epäonnistunutta aikaansaamattomuutta.

Harmaita hiuksia

'Pitää lukea se, että tietää mitä haukkuu', sanoin kirjastossa huvittuneelle seuralaiselleni.

En yleensä bloggaa kirjoista, mutta 50 Shades of Grey on ilmiö enemmän kuin kirja. Olen suhtautunut siihen negatiivisesti, koska fanfictionista rikkauksiin -tarina on moraalisesti arveluttava (ficcaamisella ei vain kuulu tienata, ei vaikka muuttaisi nimet) ja koska olen kuullut, että kirja on sanalla sanoen paska. Luin kuitenkin ensimmäisen osan, koska näin sen sattumalta kirjaston hyllyssä ja halusin voida muodostaa ihan ikioman mielipiteeni.

Tarina on keskinkertaisesti viihdyttävä. Ja melko tavanomainen, paitsi että mies, johon päähenkilö rakastuu, on pahoja lapsuuden traumoja kantava sadisti. Päähenkilö puolestaan on ärsyttävän luonteeton eikä kovinkaan terävä, enkä voi ollenkaan ymmärtää, miksi kaikista maailman naisista juuri hän kiinnittäisi semisosiopaattisen miljonäärin huomion eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen.

Mitä lukukokemuksesta sitten päällimmäisenä jäi mieleen?

Kuuluisasta 'sisäisestä jumalattaresta' olin kuullut läpändeerosta jo ennenkin. Nimitys on typerä, mutta kyseiset kielikuvat loppujen lopuksi ihan hauskoja. Minua jäyti vain se, että tätä sisäistä jumalatarta ei mitenkään selitetty tai esitelty. Kyllä tällainen pitäisi pohjustaa hivenen paremmin.

Toistuva tapa aloittaa luku unella tai heräämisellä alkoi ärsyttää, samoin kuin se, ettei yhdelläkään henkilöllä ollut missään vaiheessa yhtäkään todellista ongelmaa. Ne ihmiset ja asunnot ja opinnot ja harjoittelupaikat ja, no, ihan kaikki - kuinka hemmetin epätodennäköistä? Onhan tämä fantasia, mutta edes vähän ryysyjä sinne rikkauksien keskelle, jooko? Sitä hipster-kuplavolkkaria ei lasketa ryysyksi.

Ja entäs seksi. Ymmärrän kyllä, että määrätietoiset otteet kiihottavat. Himoituksi tulemisen kaipuu on yhtä lailla ymmärrettävää, ja voisin kuvitella, että moni keskinkertaiseen seksielämään turhautunut (keski-ikäinen?) lukija haaveilee siitä, että voisi luovuttaa kontrollin sataprosenttisesti kumppanilleen uskaltaen täysin luottaa siihen, että homma hoituu mahtavasti ja lopputulos on kaikin puolin tyydyttävä. Vastuun pakenemista vai perfektionistin ainoa keino hellittää hetkeksi? Ehkä molempia? Mutta... ei kai kukaan kiihotu pelkästä kumppanin näkemisestä huoneen toisella puolella niin, että laukeaa lukuisia kertoja jo esileikin aikana?

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi tätä kirjaa ostetaan. Vaikeaa sen sijaan on ymmärtää, miten paljon kaikenlaisten BDSM-välineiden myynti on ilmeisesti kohonnut kirjan suosion myötä. Ostetaanko niitä, koska halutaan kokeilla, onnistuisiko kotona joku niistä kirjan jutuista? Että josko sittenkin voisi saavuttaa sen silmittömän kiihkon ja sarjatulena ravistelevia orgasmeja sen oman, hempeän ja lempeän kumppanin kanssa? Hei, muistellaanpa sitä kirjaa. Mieleenpainuvimmissa kohtauksissa käytetyt välineet: solmio, vyö. Ja ennen kaikkea: asenne. Olen vakuuttunut, että sen oman kullan voi ottaa säälimättömän rajusti tai kiusata henkihieveriin ilman erikseen sitä tarkoitusta varten ostettua raippaa tai huonetta, jonka kattoristikkoon voi ripustaa ihmisiä. Eivätkö tuollaiset välineet ole itse asiassa vain koomisia, mikäli asenne ei ole kohdallaan just eikä melkein? Ei nahkaruoskalla ole mitään itseisarvoa. Ei kannata mennä perse edellä puuhun.

Lopputulema: kaikesta haukkumisesta huolimatta en osaa vihata täydestä sydämestäni kirjaa, joka on tehnyt eroottisesta lukemistosta taas vähän sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Tai ylipäätään saanut ihmisiä lukemaan.

Hyvää juhannusta. Sitokaa toisenne.

worry's not a good friend, oh no

Jo ensimmäisestä unen ja tietoisuuden rajamailla keinuvasta ajatuksesta tiedän, että tänä aamuna hajottaa.

Taistelen itseni ylös, keittiöön, jääkaapille, suihkuun, 

iltaan, huomiseen, ensi viikkoon, heinäkuuhun

ja minä olen reipas tyttö kyllä minä pystyn ja voisin nyt lopettaa tämän hölmön itsesäälimaailmantuskavellomisen

kunnes voimabiisien jälkeen soi putkeen Trouble ja Albatrossi ja Jos muutat mielesi ja mun on ihan pakko vaan vähän hajota.

The highest five

Ostin uusimman Annan, koska siinä oli kannessa universumin ehkä toisiksi kuumin nainen. Tämä nainen kertoi elämänsä tärkeistä ihmisistä, lähinnä parhaista ystävistään. Suhdetta yhteen äärimmäisen hyvään ystäväänsä hän luonnehti niin läheiseksi, että hän voi olla jopa pyjamahousuissa kun tämä ystävä tulee kylään.

Hymähtelin aika lailla. 

Ihmisillä on parhaita ystäviä - niitä joitakin harvoja, joiden kanssa voi sanoa ja tehdä mitä vaan ja olla miten vaan, ja sitten niitä kaikkia muita.

Olen useinkin taipuvainen ajattelemaan sitä, miten kaikilla muilla paitsi minulla on asiat niin hyvin ja kaikki niin ihanaa. Siitä ajatuksesta on saatu monet mehevät itsesäälisessiot, mutta nyt se oli ihan pakko vain heittää pois.

Tämän paremmin ei asiat varmaankaan voisi olla.

Minulla on Teodor eli parhaita ystäviä x 5. 

Viisi ihmistä, jotka ovat nähneet minut hyvinä ja huonoina hetkinäni. Viisi olkapäätä, viisi kanssaitkijää ja -naurajaa. Viisi viihdyttäjää, kuuntelijaa, keskustelijaa ja neuvonantajaa. Viisi sellaista, jota rakastan niin rajattomasti, etten ikinä saa sitä edes sanottua. 

Ja jos joskus menee oikein huonosti, muistuttakaa minua, että minulla on viisi järjettömän hyvää syytä elää.

Eikä tässä vielä kaikki! Ellei tämä olisi omistettu mun elämäni pentagonille, voisin jatkaa loputtomiin kaikista niistä muista suunnattoman rakkaista ihmisistä. Ei kuulu tapoihini eikä sovi suuhuni, mutta näiden jos joidenkin asioiden äärellä ei voi olla ajattelematta, että voi miten mua onkaan siunattu.

Nessuja ja apinoita

Mulla on muuminessuja. Se on ihan hyvä, koska totta kai flunssa iski melkein heti, kun palasin Suomeen keskiviikkona.

Edessä on muutto ja työhaastattelu ja elämän rakentaminen aika lailla uusiksi taas. Taakse on jäänyt kaunis vihreys (sellaista ei ole Suomessa, ei vain ole, ei niitä sävyjä) ja kuohuva meri, korkeat mäet ja ikuinen tuuli.

Öitä on vihdoin voinut nukkua rauhallisin mielin. Meno on ollut kyllä vähän Kristian Meurmann.

Tänään kävin parhausystävän yo-juhlinnoissa, sotkin vahingossa kirsikkatomaateilla ja annoin lammaskortin.

Minulla on uudet hiukset ja sain vasta jälkikäteen tietää että ne ovat juuri nyt trendikkäät. Paha mieli on vähän. En halua olla trendikäs. Näytän myös Wilhelm Telliltä jälleen. Joo, polkka. Joo, lyhyehkö otsatukka.

Yritän lukea Sara Gruenin Apinataloa, mutta ajatuskin väsyttää, kun on tämä flunssa. Kaatuisin petiin, jos minulla olisi. Täällä talossa on juuri nyt hieman ahdasta.

Pitäisiköhän lämmittää kaakaota.

Vaihtoblogi on jäänyt taakse. Ehkä nyt osaisin taas panostaa näihin kolmeen muuhun.