Harmaita hiuksia

'Pitää lukea se, että tietää mitä haukkuu', sanoin kirjastossa huvittuneelle seuralaiselleni.

En yleensä bloggaa kirjoista, mutta 50 Shades of Grey on ilmiö enemmän kuin kirja. Olen suhtautunut siihen negatiivisesti, koska fanfictionista rikkauksiin -tarina on moraalisesti arveluttava (ficcaamisella ei vain kuulu tienata, ei vaikka muuttaisi nimet) ja koska olen kuullut, että kirja on sanalla sanoen paska. Luin kuitenkin ensimmäisen osan, koska näin sen sattumalta kirjaston hyllyssä ja halusin voida muodostaa ihan ikioman mielipiteeni.

Tarina on keskinkertaisesti viihdyttävä. Ja melko tavanomainen, paitsi että mies, johon päähenkilö rakastuu, on pahoja lapsuuden traumoja kantava sadisti. Päähenkilö puolestaan on ärsyttävän luonteeton eikä kovinkaan terävä, enkä voi ollenkaan ymmärtää, miksi kaikista maailman naisista juuri hän kiinnittäisi semisosiopaattisen miljonäärin huomion eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen.

Mitä lukukokemuksesta sitten päällimmäisenä jäi mieleen?

Kuuluisasta 'sisäisestä jumalattaresta' olin kuullut läpändeerosta jo ennenkin. Nimitys on typerä, mutta kyseiset kielikuvat loppujen lopuksi ihan hauskoja. Minua jäyti vain se, että tätä sisäistä jumalatarta ei mitenkään selitetty tai esitelty. Kyllä tällainen pitäisi pohjustaa hivenen paremmin.

Toistuva tapa aloittaa luku unella tai heräämisellä alkoi ärsyttää, samoin kuin se, ettei yhdelläkään henkilöllä ollut missään vaiheessa yhtäkään todellista ongelmaa. Ne ihmiset ja asunnot ja opinnot ja harjoittelupaikat ja, no, ihan kaikki - kuinka hemmetin epätodennäköistä? Onhan tämä fantasia, mutta edes vähän ryysyjä sinne rikkauksien keskelle, jooko? Sitä hipster-kuplavolkkaria ei lasketa ryysyksi.

Ja entäs seksi. Ymmärrän kyllä, että määrätietoiset otteet kiihottavat. Himoituksi tulemisen kaipuu on yhtä lailla ymmärrettävää, ja voisin kuvitella, että moni keskinkertaiseen seksielämään turhautunut (keski-ikäinen?) lukija haaveilee siitä, että voisi luovuttaa kontrollin sataprosenttisesti kumppanilleen uskaltaen täysin luottaa siihen, että homma hoituu mahtavasti ja lopputulos on kaikin puolin tyydyttävä. Vastuun pakenemista vai perfektionistin ainoa keino hellittää hetkeksi? Ehkä molempia? Mutta... ei kai kukaan kiihotu pelkästä kumppanin näkemisestä huoneen toisella puolella niin, että laukeaa lukuisia kertoja jo esileikin aikana?

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi tätä kirjaa ostetaan. Vaikeaa sen sijaan on ymmärtää, miten paljon kaikenlaisten BDSM-välineiden myynti on ilmeisesti kohonnut kirjan suosion myötä. Ostetaanko niitä, koska halutaan kokeilla, onnistuisiko kotona joku niistä kirjan jutuista? Että josko sittenkin voisi saavuttaa sen silmittömän kiihkon ja sarjatulena ravistelevia orgasmeja sen oman, hempeän ja lempeän kumppanin kanssa? Hei, muistellaanpa sitä kirjaa. Mieleenpainuvimmissa kohtauksissa käytetyt välineet: solmio, vyö. Ja ennen kaikkea: asenne. Olen vakuuttunut, että sen oman kullan voi ottaa säälimättömän rajusti tai kiusata henkihieveriin ilman erikseen sitä tarkoitusta varten ostettua raippaa tai huonetta, jonka kattoristikkoon voi ripustaa ihmisiä. Eivätkö tuollaiset välineet ole itse asiassa vain koomisia, mikäli asenne ei ole kohdallaan just eikä melkein? Ei nahkaruoskalla ole mitään itseisarvoa. Ei kannata mennä perse edellä puuhun.

Lopputulema: kaikesta haukkumisesta huolimatta en osaa vihata täydestä sydämestäni kirjaa, joka on tehnyt eroottisesta lukemistosta taas vähän sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Tai ylipäätään saanut ihmisiä lukemaan.

Hyvää juhannusta. Sitokaa toisenne.