Miten niin liikaa aikaa ajatella

Minullahan on tapana pohtia kaikenlaisia asioita. Olen nyt sitten viime aikoina pohtinut kahta ylitse muiden:

1. Vessalukeminen

Miten ihminen päätyy tarvitsemaan lukemista vessassa? Eikös ideaali vessassakäynti menisi niin, että sitten kun pissittää tai kakattaa, niin mennään vessaan ja annetaan palaa. Jos taas tuntuu siltä, että kakka ei nyt vain tule, niin olisiko ihan mahdoton ajatus odottaa jossain muualla kuin vessassa sitä kakkahädän alkamista? Lukea voi vaikka sohvalla, sängyssä, nojatuolissa, lattialla tai keittiönpöydän ääressä. 

Poikkeuksena vessan seinillä olevat lyhyet luettavat, kuten tauluissa olevat runot tai julkisten vessojen seinäkirjoitukset. Nehän lukaisee lyhyenkin pissin aikana.

2. Jossu

Se Cheekin ja Jukka Pojan. Nimittäin: onko se se sama Jossu, jolla pari vuotta sitten oli jano? Tai se, jolla oli mökki ja sauna päällä? Puhumattakaan siitä, jolla lapsena oli lysti?

Underneath, is there a golden soul?

weheartit

Kuin surmaisi satakielen.

Vaienneet laulut ja hyytynyt hymy

niin pöyhkeät sulat nyt kehoa myöten

uitettu koira - riistetty ylpeys.

Kääntäisit pääsi, älä katso nyt

kun kilpeni karisee poskipäille,

kun suru raidoittaa kasvot.

Heikko saa olla, muttei liian.

"Kokoa itsesi"

"Tuleehan niitä"

Ajatus kaunis vaan ajoitus huono

kun kuitenkin kadun vain valkoista lippua

pelko teki todesta muiston.

Olis yksi elämä, se täytyis käyttää

Jäähyväiset, PMMP.

Viime hetken hätäostoksia - kaksi askia tupakkaa joista toinen oli puhdas vahinko, olkihattu ja vielä yksi pussi karkkia

Neljä ja puoli tuntia maantielaivaa kattoikkunalla - vuoroin rankkasadetta ja vuoroin tulikuumaa aurinkoa, joka polttaa ikävästi liian kireisiin lähestulkoonnahkahousuihin verhottuja jalkoja

Jännityksestä kiireiset askeleet kohti pressitiskiä, josta neiti ojentaa kolmen päivän vapaaliput

Vieraita kortteleita, korkeita taloja ja näkymä sille toiselle puolelle jokea

Hilpeä bussimatka ja kiihkeä yritys juoda ne muutamat, pieniä pullonkerääjäpoikia, laumoittain ihmisiä vaeltamassa yhteiseen päätepisteeseen

Kolme päivää, jotka menivät ohi harmillisen vauhdilla. Auringonpaahtamia selkiä, hiekkapölyä, ilonkyyneliä, helvetin hyviä burritoja, suolaista merivettä ja pehmeää hiekkaa. Musiikkia, joka menee suoraan jalkoihin ja sydämeen. Kosteat silmäkulmat kun mun elämäni I'd go straight for -ihminen laulaa tasa-arvoisesta rakkaudesta.

Sunnuntai-illan päättää hämmentävän kaunis auringonlasku ja perjantain lemppariartistin laulama ajatus: elämä on juhla.

The point is, Kat... Cat!

Vaikka ensin ajattelin, että Facebookin Pusheen-tarrat ovat ihan tyhmiä, olen huomannut liittäväni niitä viesteihin, koska ne ovat kauhean söpöjä ja niillä voi ilmaista vaikka ja mitä. Punastusta ja ihastusta ja sen kuinka suuresti himoitsee hampurilaisateriaa.

Verkkarini ovat aivan kissankarvoissa, oma vikani kai kun tuon läppärin keittiöön, tuo yksi oranssi paholainen näet ei vain osaa pysyä poissa sylistä kiehnäämästä.

Suurimman osan ajasta, kun analysoin opiskelu- ja työ(ttömyys)tilannettani, olo on epämääräisesti sama kuin seuraavan kuvan kissalla:

... ja näin siitä huolimatta, etten osaa määritellä, mitä nämä ratkaisut ovat ja missä vaiheessa minulla olisi ollut mahdollisuus astua jollekin toiselle vähän paremmin kelluvalle alustalle.

Tahdon pizzan ja kahden kuukauden kooman

Juu en ole Kouvolassa. Mutta yleiskäsitys Suomen arkkitehtuurista välittynee. Olkoonkin, että täällä talot ovat (toistaiseksi?) edes hieman vähemmän homeisia ja sisältävät vähemmän huonosti suunniteltuja kapeita käytäviä. Minulla on silti ikävä Walesiin koska siellä oli niin tuhatkertaisesti kauniimpaa.

Noin niinkuin muina uutisina: haluan syksyn HETINYT. Haluan villapaidat ja villasukat ja viileän ilman ja hytinän ja sadetta päivä toisensa jälkeen. Haluan repun täyteen kirjoja jotka ehkä haluan lukea ehkä en mutta luen silti. Haluan että kalenterissa lukee jotakin ja haluan saada aikaiseksi. En halua enää tukehduttavaa hellettä, sumuisia päiväunia ja loputonta epäonnistunutta aikaansaamattomuutta.

Harmaita hiuksia

'Pitää lukea se, että tietää mitä haukkuu', sanoin kirjastossa huvittuneelle seuralaiselleni.

En yleensä bloggaa kirjoista, mutta 50 Shades of Grey on ilmiö enemmän kuin kirja. Olen suhtautunut siihen negatiivisesti, koska fanfictionista rikkauksiin -tarina on moraalisesti arveluttava (ficcaamisella ei vain kuulu tienata, ei vaikka muuttaisi nimet) ja koska olen kuullut, että kirja on sanalla sanoen paska. Luin kuitenkin ensimmäisen osan, koska näin sen sattumalta kirjaston hyllyssä ja halusin voida muodostaa ihan ikioman mielipiteeni.

Tarina on keskinkertaisesti viihdyttävä. Ja melko tavanomainen, paitsi että mies, johon päähenkilö rakastuu, on pahoja lapsuuden traumoja kantava sadisti. Päähenkilö puolestaan on ärsyttävän luonteeton eikä kovinkaan terävä, enkä voi ollenkaan ymmärtää, miksi kaikista maailman naisista juuri hän kiinnittäisi semisosiopaattisen miljonäärin huomion eri tavalla kuin kukaan koskaan ennen.

Mitä lukukokemuksesta sitten päällimmäisenä jäi mieleen?

Kuuluisasta 'sisäisestä jumalattaresta' olin kuullut läpändeerosta jo ennenkin. Nimitys on typerä, mutta kyseiset kielikuvat loppujen lopuksi ihan hauskoja. Minua jäyti vain se, että tätä sisäistä jumalatarta ei mitenkään selitetty tai esitelty. Kyllä tällainen pitäisi pohjustaa hivenen paremmin.

Toistuva tapa aloittaa luku unella tai heräämisellä alkoi ärsyttää, samoin kuin se, ettei yhdelläkään henkilöllä ollut missään vaiheessa yhtäkään todellista ongelmaa. Ne ihmiset ja asunnot ja opinnot ja harjoittelupaikat ja, no, ihan kaikki - kuinka hemmetin epätodennäköistä? Onhan tämä fantasia, mutta edes vähän ryysyjä sinne rikkauksien keskelle, jooko? Sitä hipster-kuplavolkkaria ei lasketa ryysyksi.

Ja entäs seksi. Ymmärrän kyllä, että määrätietoiset otteet kiihottavat. Himoituksi tulemisen kaipuu on yhtä lailla ymmärrettävää, ja voisin kuvitella, että moni keskinkertaiseen seksielämään turhautunut (keski-ikäinen?) lukija haaveilee siitä, että voisi luovuttaa kontrollin sataprosenttisesti kumppanilleen uskaltaen täysin luottaa siihen, että homma hoituu mahtavasti ja lopputulos on kaikin puolin tyydyttävä. Vastuun pakenemista vai perfektionistin ainoa keino hellittää hetkeksi? Ehkä molempia? Mutta... ei kai kukaan kiihotu pelkästä kumppanin näkemisestä huoneen toisella puolella niin, että laukeaa lukuisia kertoja jo esileikin aikana?

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi tätä kirjaa ostetaan. Vaikeaa sen sijaan on ymmärtää, miten paljon kaikenlaisten BDSM-välineiden myynti on ilmeisesti kohonnut kirjan suosion myötä. Ostetaanko niitä, koska halutaan kokeilla, onnistuisiko kotona joku niistä kirjan jutuista? Että josko sittenkin voisi saavuttaa sen silmittömän kiihkon ja sarjatulena ravistelevia orgasmeja sen oman, hempeän ja lempeän kumppanin kanssa? Hei, muistellaanpa sitä kirjaa. Mieleenpainuvimmissa kohtauksissa käytetyt välineet: solmio, vyö. Ja ennen kaikkea: asenne. Olen vakuuttunut, että sen oman kullan voi ottaa säälimättömän rajusti tai kiusata henkihieveriin ilman erikseen sitä tarkoitusta varten ostettua raippaa tai huonetta, jonka kattoristikkoon voi ripustaa ihmisiä. Eivätkö tuollaiset välineet ole itse asiassa vain koomisia, mikäli asenne ei ole kohdallaan just eikä melkein? Ei nahkaruoskalla ole mitään itseisarvoa. Ei kannata mennä perse edellä puuhun.

Lopputulema: kaikesta haukkumisesta huolimatta en osaa vihata täydestä sydämestäni kirjaa, joka on tehnyt eroottisesta lukemistosta taas vähän sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Tai ylipäätään saanut ihmisiä lukemaan.

Hyvää juhannusta. Sitokaa toisenne.

worry's not a good friend, oh no

Jo ensimmäisestä unen ja tietoisuuden rajamailla keinuvasta ajatuksesta tiedän, että tänä aamuna hajottaa.

Taistelen itseni ylös, keittiöön, jääkaapille, suihkuun, 

iltaan, huomiseen, ensi viikkoon, heinäkuuhun

ja minä olen reipas tyttö kyllä minä pystyn ja voisin nyt lopettaa tämän hölmön itsesäälimaailmantuskavellomisen

kunnes voimabiisien jälkeen soi putkeen Trouble ja Albatrossi ja Jos muutat mielesi ja mun on ihan pakko vaan vähän hajota.