Kollektiivinen erakko

Olen havainnut, että erakoitumispiirteistäni huolimatta tarvitsisin ympärilleni ihmisiä. Sellaisia, jotka asuisivat samassa asunnossa ja joiden kanssa voisi jutella ja joihin voisi ärsyyntyä ja joiden kanssa voisi yhdessä siivota ja joille voisi huutaa ja joiden kanssa iltapalaa syöden voisi lykätä kouluesseiden kirjoittamista iltamyöhään. Ihmisjoukkoa josta voisi halutessaan erakoitua, mutta joka olisi kuitenkin tarvittaessa olemassa ihan konkreettisesti eikä vain puhelimen välityksellä.

Välillä on vähän ikävä yhdeksänhenkisessä perheessä elämistä. Minkähänlaiseen kommuuniin sitä pitäisi muuttaa, että saisi illuusion perheestä ylläpidettyä aikuisenakin, kun oma lapsuudenperhe on hajaantunut luultavimmin ympäri Suomea ja ehkä sen ulkopuolellekin.

Tajusin viime yönä, että ihan yhden käden sormilla laskettava määrä vuosia lienee siihen päivään, kun valmistun yliopistosta, ja viimeistään silloin muuttanen satunnaisten kämppäkavereiden luota ihan omaan kämppään, jonka ovessa lukee pelkkä oma sukunimi. Tai kyllähän minä tämän olen tajunnut jo aikaa sitten, ja olen innolla odottanutkin, mutta tällä kertaa iski tajuntaan, kuinka kauhean lopullista se sitten onkaan. Että siellähän sitä sitten yksin istutaan, syödään aamupalaleivät ylhäisessä yksinäisyydessä ja öisin kuunnellaan kaikuvaa hiljaisuutta. Ehkä jopa puoli vuosisataa. Sitten, jos niin vanhaksi elän, oletettavasti pikkuhiljaa muutan vanhainkotiin, jossa lienee seuraa, joskin seniiliä sellaista, mutta enpä taida siinä vaiheessa itsekään kovin terävä enää olla.

Onko hauskaa, onko.

Siinähän se uneton yö sitten menikin kivasti. Tyhjää tulevaisuutta ihmetellessä.