Elokuvia etuuksilla

Long time, no brie.

Eilen minulle sattui hassu juttu. Ajattelin etsiä itselleni netistä katsottavaksi vähän Frendejä. Noh, klikkasin streamaussivustolle ja kirjoitin hakukenttään 'friends'. Kappas! Oletusarvo haussa ei ollutkaan TV vaan elokuvat. Olin laiska. Päätin katsoa ensimmäisen hakuosuman, joka oli, yllätys yllätys, Friends with Benefits.

Sitten ajattelin, että voisin yhtä hyvin katsoa sen toisenkin. Ihan vertailun vuoksi. Tiedättehän. Sen toisen elokuvan samasta aiheesta, samalta vuodelta. No Strings Attached.

Tieteen nimissä aion nyt häpeämättömästi joko spoilata tai ilahduttaa teitä ja kertoa katselukokemukestani. Ehdottomasti eniten nauttimani osa oli se, että sain kirjoitella juttuja post-it-lapuille. Pitäisi kai ottaa tavaksi, koska en ehtinyt pitkästyä läheskään niin pahasti kuin yleensä leffoja katsellessa.

FWB on se, jossa on Mila Kunis ja Justin Timberlake.
NSA on se, jossa on Natalie Portman ja Ashton Kutcher.

Kuinkas sattuikaan, sekä Justin että Ashton ovat aina olleet mielestäni hieman vastenmielisiä. Etenkin Ashton. Muistan ehkä kymmenen vuotta sitten jo ajatelleeni molemmista, etteivät ole minun tyyppiäni. Siis sinä aikana, kun Justin seukkasi Britney Spearsin kanssa. Silloin kun minä kuuntelin Britneyn ensimmäistä ja toista levyä loputtoman onnellisena. Soda Pop ja niin edelleen. Jep, siitä on kauan. Sittemmin olen oppinut pitämään Justinia hurmaavana. Ashton ei vieläkään sytytä. Naiset puolestaan - Milan ääni on seksikkään käheä, ja muistan etäisesti, että Natalie on ollut muissa elokuvissaan taitava ja kaunis. Hei, nehän panivat toisiaan Black Swanissa. En muistanutkaan ennen kuin nyt. Ja ilmeisesti Mila ja Ashton ovat nykyään pari. Maailma on pieni.

Molemmissa leffoissa on kaksi ystävystä, jotka päättävät alkaa harrastaa seksiä. Säännöllisesti, mutta kasuaalisti. Ja tietenkin sovitaan, että mitään tunteita ei sitten saa olla pelissä.

No onko se nyt sitten kumma, että niitä tunteita ilmestyy. Nämähän ovat Hollywood-leffoja, joihin tarvitaan onnellinen loppu. Mutta itse asiassa ne tunteet ovat kyllä katsojalle nähtävissä jo alusta asti. Kun hahmot tutustuvat, siinä on kemiaa, ja ei kai tulisi ystävystyttyä, jos tietynlaista henkistä yhteyttä ei olisi. Ihan selkeitä ihastuksen merkkejä ilmassa puolin ja toisin.

Tässä meillä on siis kaksi elokuvaa, jotka eivät niinkään kerro ystävyydestä etuuksilla vaan sitoutumiskammosta. Sellaisina ne myös toimivat paremmin ja ovat uskottavampia.

Tässä meillä on myöskin kaksi elokuvaa, joissa pannaan harmaissa satiinilakanoissa. Ja kaksi elokuvaa, joissa molemmissa hahmojen vanhemmat ovat vähän kliseisellä tavalla vapaamielisiä, avoimesti seksistä puhuvia kaverivanhempia.

Katsoin FWB:n ensin. Suomennettu nimi on Vain seksiä, mutta sitä ei itse leffa kyllä ole, todellakaan - en usko, että seksikohtauksia oli juurikaan enempää kuin keskiverrossa romanttisessa komediassa. Elokuva yrittää kovasti olla ajan hermolla ja vähän genrensä yläpuolella - hahmot käyttävät kaikenlaiseja appseja ja keskustelevat romanttisten komedioiden kliseistä ja esimerkiksi musiikkivalinnoista niin paljon, että tuntuu kuin tässä rikottaisiin jotakin modernia neljättä seinää.

FWB:n aikana oli paha mieli, koska siinä pilkattiin lyhytaikaisesti yhtä puhallinsoitinta epäkäytännöllisenä lukioaikaisena hairahduksena, ja koska siinä käytettiin kulunut keino luoda huumorikohtaus siitä, että hahmo kusee kauhean kauan. Samoin oli paha mieli, kun keskellä leffaa päähenkilöt deittailivat muita kuin toisiaan. (No duh.) Vähän juustoinen Alzheimer-juoni lisäksi veti näyttelemisen tasoa alaspäin. Puhumattakaan siitä kivusta, kun tajusin kaljun homon olevan Nälkäpelin Haymitch - hyvä roolisuoritus tosin, ei siinä mitään, go Woody!

Hyvä mieli puolestaan oli siksi, että tässä oli oikein tavanomainen Hollywood-leffa, jossa oli onnellinen loppu. Ja siitä, että näytettiin, miksi five day rule ei toimi. Kaverit, älkää asettako seksielämällenne aikarajoja, asettakaa joku muu raja, vaikka sitoutumisen asteeseen liittyvä.

Se toinen leffa sitten, NSA. Skenaario on vähän erilainen, ja ensimmäinen vartti leffasta on todella awkward. En tiedä, olisiko sille tarkoitus nauraa. Minulla oli lähinnä epämukava olo. Ehkä se on sitä realismia? Joka tapauksessa tässä ei pyritä samalla tavalla olemaan hyvänmielenelokuva, kai.

On virkistävää, että NSA:ssa seksin ei aina kuvata kestävän tuntikausia. Hihityttää myös, kun socially awkward Ashton tuo edellisöiselle panolleen töihin Congrats-ilmapallon. Höntti.

Parasta oli, että yksi ärsyttävä setä ei saanut pillua. Ja menkka-aikana kuunneltavaksi tarkoitettu remix-CD, jossa oli biisejä tyyppiä Bleeding Love. Ja yksi sivuhahmopari. Ärsyttävintä oli, kun pirtelöä jaettiin ja toinen tunki siihen noin kymmenen pilliä. Ei näin! Menee pirtelöä hukkaan ihan kauheasti! Ei ole söpöä ja romanttista ja höpsöä. Kyllä jos minun kanssa pirtelöä jakaessaan joku tekisi noin niin saisi kuulla kunniansa.

Yleisesti eniten jäi mietityttämään, mikseivät näiden leffojen henkilöt osanneet arvostaa ja tunnistaa kokemaansa sielujen sympatiaa. Joo, voi olla ihminen vähän rikki, ja joo, voi pelottaa ja ahdistaa ja niin edelleen, mutta come on.

Kumpi oli parempi? Rehellisesti sanoen - valitkaa sen perusteella, kumpia näyttelijöitä haluatte tuijottaa puolitoista tuntia. FWB on ehkä vähän naiivimpi ja iloisempi. NSA:ssa saattoi olla vähän hauskempaa läppää. Kumpikin toimii genressään ihan hyvin, mutta suuria elokuvallisia ansioita ei ole, eikä mitään menetä, vaikka näkisi vain jommankumman tai ei kumpaakaan.

Tänään ajattelin katsoa Frendejä.