Selässä kylmiä väreitä

Koti valmistui, hitaasti mutta varmasti.

Tämä kevät - kuten ehkä keväät aina - on uudistumisen aikaa.
Uusi koti.
Uusia ihmissuhteita.
Uusia harrasteita.
Uudet koreografiat.
Uusi radiokanavakin jopa.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, kuin koko elämä olisi oikeastaan ihan uudenlainen. Erilainen.

Mutta näilläkin hopeareunuksilla on pilvensä. On uusia kiloja, uusia menoeriä, uusia pettymyksiä. Välillä huolettaa, pitkästä aikaa.
Vaan ei enää siten, miten huoletti joskus ennen. Vaikka elopaino onkin kasvanut, olen minä oikeasti kevyempi kuin koskaan aiemmin.

Ja joka päivä on kuitenkin niin hienoja hetkiä, että silmiä kirvelee äkillinen vetistely.
Tänään sellaisia tarjosivat Myrskyluodon Maija, ihana kummitäti ja M, joka oli ostanut minttusuklaajäätelöä kotiin vain minua ajatellen.

Juuri nyt ei tunnu tältä, mutta tämä lause päivän kulttuurikokemuksesta jäi mieleen. Voimavaraksi, turvaksi, muistutukseksi - sitten joskus kun sitä tarvitsee.

"Minun on pakko itkeä, jotta jaksan elää."