Tykkään kulmakarvoistani

Tänään ohjelmassa sukkalankaostoksia ja illalla kuulemma televisiosta tulisi Pulp Fiction. Opiskelua siinä sivussa, ja keittoa ja leipää.

Sairaalapäiväkirja

Melkein pahinta on nähdä pelko ja huoli, joka piilotetaan vanhemmuuden vastuun alle

"oliko kahvi hyvää, tarvitsetko jotakin, tuli paljon kalaa, tehtiin omenamehua, soitellaan huomenna"

väliin ujutetaan ihan pieni kysymys siitä, miltä nyt tuntuu.

Ei tämä kodilta tunnu, mutta kotikaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Eniten pelottaa pelko.

Rakkaat ovat kauhean kannustavia.

Ei tarvitse huolehtia koulusta, kyllä kaikki järjestyy

ei tarvitse huolehtia rahasta, kyllä saat apua kunnes kaikki on paremmin

ei tarvitse huolehtia töistä, lähdet pois jos se tuo stressiä.

Mutta minä huolehdin kipeästä mielestä ja siitä, miten se korjataan.

Haluaisin päästä tilaan, jossa voisin tarttua jotakuta kipuilevaa kädestä ja todeta että sä selviät, minäkin selvisin. Että se on sairaus, mutta se ei hallitse sun loppuelämääsi. Parannut, jaksat taas ja voit katsoa taaksepäin ja todeta olleesi vahvempi kuin se.

Ettet jäisi siihen, vaan taistelisit vastaan kaikin asein,

että alussa ne aseet ovat turvaverkko ja hoito

mutta jalat kantavat vielä niin, että loppujen lopuksi sinä jaksat taistella itsekin.

- Ongelma tässä on se, että se tila on niin helvetin kaukana.

Vain luovuttaminen on ikuista

Kävelen oikein hitaasti ja vedän ilmaa keuhkoihin, pysähdyn katsomaan puita
minulla ei ole lenkkitossuja eikä suppilovahveropussia varalta taskussa,
en selaa sähköposteja
en ajattele, että kävely on ajanhukkaa.

Kiipeän takaisin ylös, istun ruokalaan ja syön hiljaa.
Tuntuu hyvältä olla hiljaa, kun ei oikein jaksa enää jutella.
Vastaan kuitenkin jos kysytään.

"Miltä susta tuntuu nyt"
"Mites täällä menee"
"Tulisitsä syömään"
"Ottaisitko sä nyt lääkkeet"
"Tervetuloa tänne meille"

Tuntuu, että katselen tätä kaikkea ulkopuolelta - pikakelauksella onni ja onnettomuus, aallonharja ja -pohja, toive ja toivottomuus näyttävät aika hassuilta.

Sitten kun taas jaksan, tiedän keitä kiittää, koska suurin palvelus mitä toiselle voi tehdä, on jaksaa pitää kädestä silloinkin kun tuntuu ettei enää voi jaksaa.

Just can't hide it

Tänään myöhäisellä luennolla oli jonkun opiskelijan lapsi, arviolta viisi- tai kuusivuotias. Istui hiljaa koko luennon ajan, mutta kun luennoitsija lopuksi kysyi kommentteja, tyyppi ilmoitti, että hänen syntymäpäivällään ja Ilmari Kiannon kuolinpäivällä on vain viisi päivää eroa. Helppo muistaa siis. Tähdennettäköön, että luento liittyi vahvasti Ilmari Kiantoon, ja hänen kuolinpäivänsä löytyi yhdestä diasta. Ihan luennon kohokohta tuo kommentti; niin pieni ihminen itselleen olennaisen äärellä. Ja olemassa söpö.

Ja kuinka innoissani olen siitä, että How I Met Your Motherin viimeinen kausi alkaa ensi viikolla:

Joitakin yliopistossa oppimiani asioita

Haluaisin sanoa muutaman hajanaisen sanan. Semmoisia sanoja, joista voisi olla hyötyä niille, jotka ovat aloittamassa opiskelua, ja ehkä vähän muillekin. Itse kun olen yliopistossa, puhun yliopistopainotteisesti ja jätän soveltamisen paljolti lukijoiden käsiin. Teksti on pitkä, mutta aikuisina ihmisinä osaatte toki itse määritellä, tekeekö sitä mieli lukea. Jos voisin avata edes yhden ikkunan edes yhden lukijan päässä, voisin olla vakuuttunut, että tehtäväni bloggaajana on suoritettu.

No niin.

Jos tulet juuri suoraan lukiosta, maailmankuvasi jakautuu todennäköisesti vuosiin lukuvuosina. Se on luontevaa, koska siihen on kasvanut 7-vuotiaasta asti. Välivuoden kutsuminen välivuodeksi tuntuu loogiselta: se on yhden lukuvuoden mittaisen yksikön tyhjä aika, joka katkaisee putken. Opiskelupaikan saaminen saattaa tuntua välttämättömältä, ja fiilis on tuomiopäivämäinen jos-ei-nyt-niin-en-pääse-koskaan. Maailma on pelottava, ja on helppoa toivoa, että putkeaan pääsisi jatkamaan, eikä tarvitsisi ruveta ihan vielä ajattelemaan ja tekemään päätöksiä. Minulla ei ollut välivuotta, mutta sittemmin olen onnistunut katkaisemaan opiskeluputkeni puoleksi vuodeksi käymällä vaihto-opiskelemassa Walesissa muun muassa teatterijuttuja. Se tuntui hyvältä, välttämättömältäkin. Maailmassa ei aika kulje vuoden sykleissä. Maailma on paljon epäsäännöllisempi. Yliopistosta voi valmistua keväällä, tai syksyllä, tai kesällä, tai keskellä talvea. Sitten viimeistään etsitään töitä. Saattaa olla parin kuukauden pätkiä, tai parin vuoden pätkiä, tai pitkältä näyttäviä juttuja jotka jäävät pätkiksi. On osa-aikaisuutta, on hurjaa kiireisyyttä, ja on niitäkin hetkiä, kun ei tiedä, missä kaupungissa asuu kuukauden päästä tai mistä kerää vuokrarahat tai mitä yhtään mitään aikoo tehdä tästä hetkestä eteenpäin. On aikuisuutta. Stressaavaa ja hämmentävää ja pelottavaa ja vapauttavaa ja huumaavaa. Ehkä se lukuvuosisidonnainen maailmankuvakin siitä laajenee, jos sille uskaltaa antaa moisen mahdollisuuden.

Maailma ei ole niin standardoitu kuin olisi helppoa ajatella. Kaikki on joustavaa ja muotoutuvaa, harva asia on pysyvä, eikä melkein mitään osaa hahmottaa kuin huterasti. Välillä tuntuu, että suorittaa elämää väärin, ja sehän on vallan hassua, koska oikeaa tapaa ei ole. 

Minulla on aina ollut kaikenlaisia haavekuvia siitä, minkälainen ihminen haluan olla. Olen odottanut sopivaa tilaisuutta täydelliselle muutokselle. Joka syksy minusta on pitänyt tulla semmoinen, joka juo vihreää teetä ja tekee joogasarjoja aamuisin, muodostaa symbioottisia ystävyyssuhteita, osaa ottaa lunkisti maailman epävarmoissa pyörteissä. Ja sitten olen huomannut olevani juustonaksuja aamupalaksi sängyssä syövä stressaantunut hartiajuminen hienhajuinen mitälie ja epäonnistunut. Että muka aika ei ole ollut oikea, eikä ole ehtinyt muuttua, kun -

niin, kun on ollut liian kiire ylläpitää sitä entisenlaista itseä. Onko se mitenkään yllättävää, että jos jonkin haluaa muuttuvan, pitää luopua jostakin? Ja siltikin on helpompaa tarrautua tuttuun. Kun kerran sillä tavalla on ennenkin pärjätty ihan hyvin. Ja mitä muutkin ajattelisivat, mitä jos näyttäisin ihan feikiltä. Eihän se sovellu minunkaan imagooni, että pyöräytän sämpylöitä ja keksejä tuosta vain. En kuitenkaan ole valmis vielä tällaisena, joten ajattelin yrittää sallia itselleni jonkinlaista kehitystä ja muutosta, parempaan tai huonompaan, erilaiseen ainakin.

Opetelkaa sanomaan ei, jottette käyttäisi aikaa asioihin, joita ette oikeasti halua olla tekemässä; ja opetelkaa sanomaan mikäpä ettei. Suunnitelmallisuus on ihanaa, mutta joustava kyky muuttaa suunnitelmia lennosta palkitsee. Olosuhteet eivät ole stabiilit, vaikka raameja yrittäisikin pitää koossa. Minä olen semmoinen, että pienetkin muutokset suunnitelmiini tuppaavat ahdistamaan. Mutta semmoisuudesta voi yrittää opetella eroon. Samalla pitää opetella tarttumaan ilmeneviin tilaisuuksiin, olivat ne sitten suuruusluokaltaan mitä tahansa: lounassuunnitelman muutos tai yöksi jääminen tai yhdistyksen sihteeriksi ryhtyminen.

Entäs sitten niitä yliopisto-opiskeluun liittyviä ohjeistuksia? Semmoisia, joita voisin kahden vuoden kokemuksen syvällä rintaäänellä murahdella ilmoille. Päällimmäisenä mielessä olevat voisin tähän ladata.

Älä pelkää. Kaikki saattaa vaikuttaa sekavalta. Siihen pitää tottua. Monesti kukaan muukaan ei oikein tiedä, mistä on kyse ja miten hommat hoituvat. Silloin, kun joku tietää, voi käydä niin, että sinut neuvotaan hänen puheilleen, jos uskallat kysellä kunnes niin käy. Yliopistossa viimeistään pitäisi huomata, että opettajatkin, luennoitsijatkin, jopa professorit ovat vain ihmisiä. Ja samalla: ihmisiä, kaikessa siinä vahvuudessa ja hienoudessa, mitä ihmisyys on ikinä mukanaan kantanut. Kaikki ihailemamme tyypit nimittäin ovat ihan sitä samaa, ihmisiä, eikä ole mitään syytä, miksemme voisi olla yhtä hienoja ja arvokkaita ja saavuttaa intohimomme kohteena olevalla alalla juuri niin mullistavia, tyydyttäviä, innostavia, riemukkaita asioita kuin vain suinkin uskallamme utopistisissa haaveissamme nähdä. Tokihan olen idealisti, kun sanon näin, mutta huomatkaa tämä: vaikka emme saavuttaisikaan mitään suurta ja näkyvää, ei se tarkoita, ettemme olisi saaneet mitään aikaan, muuttaneet jotakin, ehkä mullistaneet yksittäisten ihmisten maailmoja. Ei tarvitse olla alansa arvostetuin voidakseen olla omalla paikallaan maailmassa onnellisena, muita täydentävänä ja täyteen mittaansa kasvaneena ja/tai riemukkaasti yhä kasvavana yksilönä.

Niin, se sekavuus. Ei enää olekaan yksiselitteisiä totuuksia. Opiskelusta katoaa se varmuus, joka oli olemassa niinä aikoina, kun opiskelemalla jonkun tietyn verbilistan tiesi saavansa sanakokeesta täydet pisteet. Kursseihin liittyy kirjoja ja lukemistoa. Jotkut teokset ovat klassikoita, isoja juttuja, ja joillakin asioilla on paljon arvoa. On kuitenkin myös kirjoja, joita luemme, koska ne etäisesti hipovat niitä aiheita, joita meidän pitäisi oppia ymmärtämään, ja niiden yhteisvaikutuksena tutustumme semmoiseen näkemysten ja kokemusten ja ajattelutapojen ryteikköön, jossa luovimalla voimme muokata oman ajattelu- ja toimintakykymme riittävän joustavaksi voidaksemme esittää valistuneita arvauksia ja luovia eteenpäin niin älyllisten debattien kuin niiden käytännön (työ)elämään soveltamisen parissa. Voi olla, että tekisi mieli luovuttaa. Totta kai yksiselitteisessä maailmassa kasvaneen on luontevaa kyseenalaistaa hataralla pohjalla olevan tiedon opiskelun mielekkyys. Hei, se yksiselitteisyys oli harha. Silloin maailman monimutkaisuutta ei olisi vielä kyennyt käsittelemään. Nyt kun se lyö naamaan, ei kannata enää paeta. Ei maailma ole vaikea yhtäkkiä tai vain sinulle. Maailma on aina ja kaikille juuri niin vaikea, sekava ja ihmeellinen, ja on aina ollutkin, ja jos ihmiset ovat selviytyneet siitä ennen sinua, selviydyt sinäkin. Juuri sekavuus tuo suurta vapautta: oikeaa tapaa ajatella ja olla ei tarvitse ottaa vastaan jonkun muun määrittelemänä.

Asiat muuttuvat. Opetussuunnitelmat muuttuvat. Kurssiaikataulut menevät päällekkäin. Kursseille ei mahdu, tai sitten ne katoavat tarjonnasta. Kun teet fuksisyksynä henkilökohtaisen opintosuunnitelmasi, arvaa mitä: parin vuoden päästä mitä todennäköisimmin hymähtelet sille. Että eipä ole tuotakaan tullut päivitettyä, mitähän minä silloinkin ajattelin, eihän näitä suunnittelemiani kursseja ole enää olemassakaan, ja hitto miten paljon olenkin tehnyt kaikkea minkä olemassaolosta en vielä edes tiennyt. Niin käy kaikille, eikä se ole epäonnistumista. Päinvastoin. Opintoja voi ja kannattaa suunnitella, mutta vahvuutta on antaa suunnitelmien kasvaa itsensä mukana. Ei pidä jumiutua sokeasti suorittamaan semmoista tietä, jonka viitoitti tuntiessaan itseään hieman vähemmän.

Jotain hienoa tulee näköpiiriin, mutta semmoista, johon pitää hakea erikseen - kauhean vaikeaa ja väsyttävää ja mitä jos ei pääsekään, se olisi niin noloa! - HAE, hyvä ihminen. Hae sivuaineoikeuksia. Hae vaihto-opiskelupaikkaa. Hae edustajistoon, hae ainejärjestön hallitukseen. Hae siihen työpaikkaan, joka vaikuttaa ihan liian täydelliseltä voidakseen kutsua sinua edes haastatteluun. Ei voi päästä, jos ei edes yritä. Se, ettei saa jotakin tavoittelemaansa, ei ole epäonnistuminen. Se on suunnanmuutos tai hidaste. Se on mahdollisuus tehdä jotakin muuta tai panostaa seuraavalla yrityksellä ihan erilaisella kokemustasolla.

Pääaineesi ei välttämättä ole oikea. Suunnittelemasi sivuaineet eivät mitä todennäköisimmin ole oikeita. Mitä varhaisemmassa vaiheessa uskaltaa myöntää moiset harha-askeleet ja antaa itselleen luvan seurata muuttunutta suunnitelmaa, sitä sulavammin muutokset käyvät. Jos kuitenkin käy niin, että gradua vailla valmiina huomaa olevansa totaalisen väärällä alalla, ei myöhäistä ole silloinkaan, ja vaikka suurien muutoksien tekeminen vaatii selittelyä ja perustelua niin itselle kuin muillekin, lopulta se on sen arvoista. Mieti: jos sinulla olisi vain yksi elämä, mutta saisit käyttää sen tehden ihan mitä vain - mitä tekisit? Ja sitten se yllättävä uutinen, että tilanne on juurikin tuo. Sitä opettelen itsekin muistamaan.

Älä ajattele aina pelkästään järjen ja hyödyn kannalta. Myöhemminkin ehtii olla järkevä, jos on ihan pakko. Niin kauan kun ei ole ihan pakko, kannattaa luottaa mututuntumaan ja tunnustella, mistä tulee hyvä ja oikea fiilis. Minulle tuli hyvä ja oikea fiilis, kun vaihdossa ollessani luennoitsija ilmoitti, että käsikirjoittamiseen liittyvät palautettavat tehtävät kannattaa kirjoittaa courierilla.

Eläkää sillä tavalla ihmisiksi, että vuosien päästä huomaatte kasvaneenne juuri itsellenne sopivaan suuntaan - mutkien kautta, tietenkin - sellaiseksi ihmiseksi, jota nykyiset itsenne ihailisivat ja arvostaisivat.

Järkyttäviä totuuksia

Yhdeksäksi töihin, lounastauolla lasagnea, kaupan kautta kotiin. Himottaa ostaa maustamatonta jogurttia, se edustaa elämäntapaa jota en ikinä tule löytämään, enhän edes pidä tuosta kylmänmauttomasta mausta.

Pyöräytän sämpylöitä. Etsin internetistä himoitsemani keksireseptin ja mietin, milloin jaksaisin ostaa rusinoita.

Luen yhteiskunnallisesti tiedostavan klassikkokirjan, se on Uljas uusi maailma ja se on hyvä.

Minulla on fleece-housut ja suuri osa suunnitelmistani koskee tiskaamista ja pyykkäämistä. Huomenna aion ystävän tupaantuliaisiin, minulla on avec ja sivistynyt olo, kenties olisi aiheellista modernisoida ruisleivän ja suolan perinne.

Onko minusta tullut joku aikuinen epä-Miia, jota en lainkaan tunne? SEND HELP

Soda Pop

Jos joku on syvältä, niin moottori'urheilu'. Tänä vuonna kuitenkin annan anteeksi rallien olemassaolon, sillä rallituristit ovat kansoittaneet erään kesähotellin niin täyteen, että olen saanut siivoojanpestin viikoksi.

Viides päivä takana, muutama ainakin vielä edessä, mikäs tässä uraputkessa viilettäessä. Sitä paitsi siivoaminen on aika kivaa. Ja lounastauoksi ehtii loikata kotoisiin olosuhteisiin syömään/juttelemaan/kainaloon, sillä työpaikan sijainti on erinomainen.

Vapaa-ajasta sen verran, että olen hieman ihastunut Hartwallin Red Sodaan. Tuntuu aikuiselta, kun saa juoda lasipullosta. Addiktiota ei ole, enhän sentään ole elämäni aikana juonut mainittua punasoodaa kuin kaksi pullollista eli yhteensä kuusi desiä; mutta olen alustavasti päättänyt, että tästä tulee luottotuote kaikkiin niihin tapahtumiin, joihin suuri yleisö ottaa mukaan kuka mitäkin pulloja.

Nyt aion täyttää vesilasini ja opiskella runouden teoriaa.