Melkein pahinta on nähdä pelko ja huoli, joka piilotetaan vanhemmuuden vastuun alle
"oliko kahvi hyvää, tarvitsetko jotakin, tuli paljon kalaa, tehtiin omenamehua, soitellaan huomenna"
väliin ujutetaan ihan pieni kysymys siitä, miltä nyt tuntuu.
Ei tämä kodilta tunnu, mutta kotikaan ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta.
Eniten pelottaa pelko.
Rakkaat ovat kauhean kannustavia.
Ei tarvitse huolehtia koulusta, kyllä kaikki järjestyy
ei tarvitse huolehtia rahasta, kyllä saat apua kunnes kaikki on paremmin
ei tarvitse huolehtia töistä, lähdet pois jos se tuo stressiä.
Mutta minä huolehdin kipeästä mielestä ja siitä, miten se korjataan.
Haluaisin päästä tilaan, jossa voisin tarttua jotakuta kipuilevaa kädestä ja todeta että sä selviät, minäkin selvisin. Että se on sairaus, mutta se ei hallitse sun loppuelämääsi. Parannut, jaksat taas ja voit katsoa taaksepäin ja todeta olleesi vahvempi kuin se.
Ettet jäisi siihen, vaan taistelisit vastaan kaikin asein,
että alussa ne aseet ovat turvaverkko ja hoito
mutta jalat kantavat vielä niin, että loppujen lopuksi sinä jaksat taistella itsekin.
- Ongelma tässä on se, että se tila on niin helvetin kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikenlainen faniposti tänne.