Kävelen oikein hitaasti ja vedän ilmaa keuhkoihin, pysähdyn katsomaan puita
minulla ei ole lenkkitossuja eikä suppilovahveropussia varalta taskussa,
en selaa sähköposteja
en ajattele, että kävely on ajanhukkaa.
Kiipeän takaisin ylös, istun ruokalaan ja syön hiljaa.
Tuntuu hyvältä olla hiljaa, kun ei oikein jaksa enää jutella.
Vastaan kuitenkin jos kysytään.
"Miltä susta tuntuu nyt"
"Mites täällä menee"
"Tulisitsä syömään"
"Ottaisitko sä nyt lääkkeet"
"Tervetuloa tänne meille"
Tuntuu, että katselen tätä kaikkea ulkopuolelta - pikakelauksella onni ja onnettomuus, aallonharja ja -pohja, toive ja toivottomuus näyttävät aika hassuilta.
Sitten kun taas jaksan, tiedän keitä kiittää, koska suurin palvelus mitä toiselle voi tehdä, on jaksaa pitää kädestä silloinkin kun tuntuu ettei enää voi jaksaa.
♥
VastaaPoista