Asioiden tekemisestä jne.

Mistä lähtien kaikki nousevat starat ovat olleen nuorempia kuin minä?

Määrälliset tutkimusmenetelmät eivät ole minun juttuni. En halua nähdä vaivaa ymmärtääkseni niitä taulukoita.

Elämäni sisällöstä puolestaan on huomioitavissa seuraavaa: laatu on hyvä, mutta määrä liiallinen. Viihtyisin paremmin asioiden parissa, jos ei aina tykyttäisi takaraivossa joku muu juttu, joka olisi tärkeämpi. Esimerkki: akademisk svenska. Istuisin mieluusti niillä tunneilla, mutta siellä aina tuntuu, että tuhlaan aikaani kun en ole tekemässä tiedonhakua kandia varten. Ja nyt tunnen olevani turha, kun kirjoitan blogiini, vaikka pitäisi olla kirjoittamassa nanoa. Että niin.

Painovoimaa

Tänä syksynä yliopistoruokalamme huikein tuotos on ollut jo monta kertaa annos nimeltä rukiiset silakat. Tänään ne olivat kuivaa shaibaa liian vähäisellä smäikän määrällä. Oli hurjasti ruotoja ja pehmenemättömiä hapankorpunpalasia. Pyh pah.

Kirjoitan tänäkin vuonna NaNoWriMo-romaania. Olen aikataulussa, mutta en vähääkään edellä.

Nyt pitäisi kirjoittaa lukupiiriraportti Decameronesta. Olen koko syksyn ollut tehokas ja ahkera, mutta tämä viikko on mennyt pelkäksi facebookissa ja blogeissa lagaamiseksi, ja häpeän määrä on suuri. Pää huutaa määoonihanpaskaihminen-lausetta uudestaan ja uudestaan.

No välillä vaan pitää kai olla ihan paska.

Jos tekee mieli pyörähdellä 3D-avaruudessa ja laittaa elämään perspektiiviä tyyliin 'onpa mukavaa hengittää happea', kannattaa mennä katsomaan Gravity.

Flunssa per vuodenaika: vuorossa syksy 2013

En selvinnyt ensimmäisestä kandidaattiseminaaritapaamisesta vammoitta. Reidessä on sellainen 3x15 cm mustelma. Kannatti sukeltaa pöydän alle etsimään, umh, hiuspinniä.

Lehden taittaminen Wordilla on hanurista, mutta muitakaan välineitä ei ole enkä osaisi käyttää.

Söin tänään kolme viineriä.

Nyt on perinteinen flunssa ja tekisi mieleni nukkumaan.

And now we're ashes on the ground

Elämän suurimmat ilot löytyvät metsästä maailman rakkaimman koiran seurasta,
pitkistä puheluista ystävälle,
piristävistä viesteistä kesken puuduttavimman luennon,
liian makeasta punaviinistä,
muovikassillisesta sieniä,
violetinkirjavasta sukanalusta,
vaaleanruskeista nahkasaappaista

ja joskus siitä, että istuu lumisateen keskellä autossa, parkkipaikalla ja itkee ihan vähän kun taustalla soi uusi lempikappale.

Jos olisin muusa

"Polyhymnia (muinaiskreikaksi Πολύμνια, Polýmnia, "monta laulua") oli kreikkalaisessa mytologiassa pyhän laulun ja kaunopuheisuuden muusa eli runotar. Hänet kuvataan vakavamielisenä, ajatuksiinsa vaipuneena ja mietiskelevänä naisena. Hän on usein pukeutunut pitkään viittaan ja nojaa pylvääseen. Joskus Polyhymnia tunnetaan myös geometrian, miimisen näytelmän, mietiskelyn ja maanviljelyn muusana." - Wikipedia

Hölmö nuolaisee ennen kuin tipahtaa

Yli kentän likaisen
raaka valo lyhtyjen.
Värisevää ikkunaa
sade kiduttaa.

Niinkuin prinssi kietoi hän
satuun pääni särkevän.
Miksi petyin? Tiesinhän
lait elämän.

Märkää, märkää sumua
maassa, puissa, katoilla.

- Saima Harmaja, 1929

Ajattelin aina, että ihmisen täytyy vajota todella alas synkkyyteen siteeratakseen Harmajaa. Well, here we are.

Päädyin takaisin torniin, kapeaan lasarettipetiini. Hieman enemmän essitalopraamia, hieman enemmän ketiapiinia. Iltaisin huumaan itseni jotta totuus unohtuisi, mutta taika haihtuu aamuun mennessä.

Koen hassuja tuntemuksia - kävelen luentosaliin, mutta ne eivät näe minua. Ne eivät kuule katkonaista hengitystäni tai aisti epämiellyttävää lämpöä, joka nousee varpaista päälakeen kun katselen onnen lipuvan pois, ulottumattomiin. Olen olemassa puhelinluettelossa ja huolena.

Vihaan sinua ohikiitävän sekunnin, kunnes muistan ketä tässä pitikään syyttää.

Opin olemaan antautumalla

Sairaalapäiväkirja vaihtui sairauspäiväkirjaan.

Pelonsekaisin tuntein kokosin tavarani kangaskasseihin ja hyvästelin huoneen kaksi ja osaston seitsemän. "Sä voit ihan koska tahansa tulla takaisin", ne sanoivat, mutta minä tiedän etten tule. Viisi päivää se oli maailman turvallisin paikka, mutta jos en nyt kokeile siipiäni niin ne surkastuvat.

Opiskelu muutaman rennon ja mukavan ystävän kanssa vaati rauhoittavan. Mitä ihmettä teen massaluentojen tai vuosikurssiryhmän opintojen kanssa?

Halaan tyynyä ja annan kyynelten valua jaksamatta pyyhkiä niitä.
Jokainen ajatus alkaa "silloin kun vielä.." ja jatkolle on muutama vaihtoehto.

Olin onnellinen?
Olin terve?
En maannut tässä yksin?
Minulla oli jonkinlainen hallinta omasta elämästäni?
Minulla oli haaveita?

Tai no - onhan minulla edelleen yksi.
Että tämä loppuisi. 

Tämä ei ole enää millään asteella uutta tai jännittävää tai erikoista. Tämä on loputon, pitkospuuton suo.

Sain käskyn tehdä vain mukavia asioita ja minimoida ahdistusta tuovat asiat. Niinpä menin lapsuudenkotiini, puin lämpimästi päälle ja menin sienimetsään. Hengitin pitkästä aikaa kovin vapaasti. Ilman Opamoxia.