Sairaalapäiväkirja vaihtui sairauspäiväkirjaan.
Pelonsekaisin tuntein kokosin tavarani kangaskasseihin ja hyvästelin huoneen kaksi ja osaston seitsemän. "Sä voit ihan koska tahansa tulla takaisin", ne sanoivat, mutta minä tiedän etten tule. Viisi päivää se oli maailman turvallisin paikka, mutta jos en nyt kokeile siipiäni niin ne surkastuvat.
Opiskelu muutaman rennon ja mukavan ystävän kanssa vaati rauhoittavan. Mitä ihmettä teen massaluentojen tai vuosikurssiryhmän opintojen kanssa?
Halaan tyynyä ja annan kyynelten valua jaksamatta pyyhkiä niitä.
Jokainen ajatus alkaa "silloin kun vielä.." ja jatkolle on muutama vaihtoehto.
Olin onnellinen?
Olin terve?
En maannut tässä yksin?
Minulla oli jonkinlainen hallinta omasta elämästäni?
Minulla oli haaveita?
Tai no - onhan minulla edelleen yksi.
Että tämä loppuisi.
Tämä ei ole enää millään asteella uutta tai jännittävää tai erikoista. Tämä on loputon, pitkospuuton suo.
Sain käskyn tehdä vain mukavia asioita ja minimoida ahdistusta tuovat asiat. Niinpä menin lapsuudenkotiini, puin lämpimästi päälle ja menin sienimetsään. Hengitin pitkästä aikaa kovin vapaasti. Ilman Opamoxia.
Mitäkö teet massaluentojen ja muiden kanssa - jätät ne suosiolla ensi vuoteen tai sitä seuraavaan, parempiin aikoihin. Teet sen minkä jaksat, siinä muodossa kuin tuntuu hyvältä. Pelkkiä esseitä, jos ihmisten näkeminen on liian haastavaa; suosiolla saikkua, jos kaikki opiskelu ahdistaa. Nyt tärkeintä on saada sut pystyyn. Suorittamiset on täysin toissijaisia.
VastaaPoistaOlet oikeassa. Aivan oikeassa.
VastaaPoista