postbrunssaalinen oireyhtymä

Herttaista maanantaita teille melkein kaikille!


Tänään olin (siis Laura, mää oon tää ruskea) taas nolo keksi-ikäinen ja heräsin reilusti ennen kahdeksaa ehtiäkseni hyvissä ajoin hiihtämään ennen Brunssittelua. (Se ansaitsee tulla kirjoitetuksi isolla.)


Se oli kivaa.


Kivaa oli myös se, että not-so-jauhopeukalo-Miia oli pannut parastaan ja toi Brunssiin eniten evästä. Ystävämme Alma kahdeksantoistavee maistoi lähes ensimmäistä kertaa appelsiinia ja Minnalla oli oranssi kaulahuivi. Join teetä Latz-mukista, joka on kuulemma poniraveista voitettu. Voiko ihanammin päivä enää al-kaaaa!


Ja minä, joka olen tämä violetti, olen ystävänne ja rakas bloggaajanne Miia, joka tänään Brunssiin saavuin mukanani sellofaaniin kääritty korillinen juustosarvia sekä tuore mustikkapiirakka. (Äiti leipoi ne sillä välin kun minä pesin pyykkiä, kävin suihkussa ja leikkasin farkut shortseiksi koska olin laittanut kaikki alaosan vaatteet sinne pyykkiin hups.)

Brunssissa hupaisinta oli, kun Laura itki riemusta.

Toiseksi hupaisinta oli tarina Jömmöstä, joka lauloi ryssälauluja sukulaispäivällisillä.

Sitä paitsi TEE oli HYVÄÄ. En kyllä muista enää mikähän forest fruit se olikaan. Parasta syömää olivat kuitenkin ehdottomasti Minnan Neuvostoliitto-keksit, joissa oli hasselia. Om-fucking-nom!



Hassua, tämä tietokone muka tunnistaa kaikki muut sanat paitsi 'herttaista' ja 'nom'. No mutta, Assukkaa (tyttönimeltään Acer) pitää ymmärtää, koska se on vähän erilainen nuori.


Mulla on ehkä lystikkäin Elämän-Kumppani, Jenna. Se on vähän kummallinen aika monella tapaa, mutta yksi parhaista ominaisuuksista mitä sille on suotu, on eläinten kanssa keskusteleminen. Almalla on sellainen iso susikoiraroi, jolla on kuulemma älykkäämpi katse kuin minulla. Jenna keskusteli sen kanssa pitkät tovit. Välillä mää siinä koiran ja ihmisen kilpahuutoa kuunnellessani mietin että kai sitä jossain on ihan tavallisiakin ihmisiä..
Se on silti ihan kiva se Jenna.


Minua pilkattiin kyllä muutenkin. Miia sanoi odottavansa sitä päivää, jolloin mulla ei oo hiuksia enää ollenkaan. Olen syntynyt korkean hiusrajan kanssa ja tunnustan sen nykyään ihan avoimesti. Aina ei oo helppoa olla julkisesti hiusrajakaapista ulkona.


Mutta minkäs sille voin, että Laura näyttää niin herttaiselta tulevan kaljunsa kanssa. Vähän niin kuin mies, jonka näin Milanossa hotelliaamupalalla. Hän oli varmaankin paikan johtaja, ja veljeni tyttöystävän mielestä hän näytti siltä kuin hänellä olisi sellainen lasit+tekonenä+kiharaperuukki-kombo, ja niin kyllä näyttikin. Hurmaava italialainen, grazie grazie ja niin edelleen. Ja hänellä oli siis pientä kaljuntynkää takaraivolla. Siinä missä Lauralla se kaljuntynkä on otsalla. Söpösti.

Jennan kyky kommunikoida ystäväni Riesan kanssa on aivan hulvaton. Viime juhannuksena, joka sekin oli hulvaton, minä heittelin Riesalle keppiä ympäri pihaa ja parasta oli, että Riesa haki sen aina eikä minun tarvinnut evääni heilauttaa. Sellainen on hyvä ystävä. Ja Riesalle Jenna ulvoi tänään ja se oli aivan mahtavaa, koska Jenna todellakin on eläin, äännähtelystä päätellen.

Ai NIIN ja jos muka Lauraa pilkattiin, niin pilkkaa kohtasin kyllä minäkin, kun mainitsin, minkälaisen huumori-fanfiction-pätkän tulin eilen lukeneeksi. (Se kertoi Johanna Tukiaisesta ja Arto Länsmanista.) Toisaalta, jos puoli ystäväpiiriä pitää hauskana sinätuubapaskahuumoria tyyppiä "niiskuneiti on ripulihuorraaaa", ehkä voin turvallisesti olettaa, ettei heidän asettamansa tuomio minun huumorilähteilleni ole erityisen validi.



No mutta sietääkin pilkata, jos ihminen tykkää Tuksusta ja Artosta. Muistaakseni Miia vielä kuvaili tuota superparia ihanaksi, sympaattiseksi ja elämäntäyteiseksi liitoksi.
Että validi on. On validi.


Tämän massiivisen työn jälkeen aion siirtyä tekemään lukusuunnitelmaa, nyt kun sain Virallisen Kehoituksen sellaiseen. Se vaatii luultavasti matemaattista sovellutusta, sillä tavoitteenani on saada joku viisisataa sivua luettua ennen pääsykokeita, mielellään useampaan kertaan. Samalla pyrin myös siihen, että päivässä luettavien sivujen määrä olisi joku kymmenen. Se on varmaan tavallisessa todellisuudessa mahdollista, mutta mää oon luottavainen, koska aika moni aika monesti sanoo, että kaikki on mahdollista jos tarpeeksi haluaa.


Saatan myös tehdä musiikin kakkoskurssia itsenäisesti loppuun. Koko kurssi on ihan vitsi - eräskin tehtävä oli luetella suomalaisia perinnemusiikkisoittimia. Huomaa kyllä, että musiikinopettajallamme on muuta tekemistä kuin panostaa opetukseen.


Aion muuten kesällä juosta kymmenen kilometriä valtavassa ihmisJoukossa. Hah! Ei uskoisi ensi näkemältä tällaisesta vähemmän älykässilmäisestä hiusrajapakolaisesta.


Voitte varmaan aavistaa, kuvailinko ko. suhdetta noilla sanoilla vai en.

Ja nyt opettavainen neuvo henkilöltä, joka haki opiskelemaan viime vuonna:
tehkää se hemmetin lukusuunnitelma.

Koska jos te ette tee sitä, kärsitte koko kevään ahdistuksesta, koska tuntuu siltä kuin pitäisi olla lukemassa. Jos on suunnitelma ja noudattaa sitä, jää henkisesti vapaata aikaa. Lisäksi lukeminen sujuu paremmin. Eikä ehkä käy niin kuin allekirjoittaneelle, jolta jäi se luettu paikka nääääääin kauas. Tällä hetkellä opiskelen alaa, jonka pääsykoe oli haastattelu- ja ennakkotehtävämuotoinen. Käytin valmistautumiseen yhden päivän ja yhden yön ja sitten olin vähäunisena vain reipas ja täysin ei-oma-itseni ja onnistuin vakuuttamaan tuomariston pätevyydestäni ja halukkuudestani tutkijan uralle vaikka kumpaakaan ei näy mailla halmeilla.

Toistan: tehkää lukusuunnitelma.

Lisäksi haluan ilmoittaa, että kaikki todella ON mahdollista. Paitsi pyöröovissa hiihtäminen. Ja mulle elämänkumppanin löytäminen. Mutta kaikki muu. Juuri sinä voit päästä mihin tahansa jatko-opiskelupaikkaan (paitsi sähköalalle, jos olet punavihersokea). Juuri sinä voit lähteä maailmalle ja tehdä kaikki ne jutut mistä olet lukenut ja haaveillut. Koska arvatkaa mitä: ne ihmiset, jotka tekevät upeita ja siistejä asioita, ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin tekin. Ja kaikki ne coolit ihmiset, joista on juttuja Kodin Kuvalehdessä, ovat joskus olleet nuoria ja pyristelleet omilla kotipaikkakunnillaan ja tehneet vääriä opiskeluvalintoja ja jättäneet juttuja kesken ja muuttaneet mieltään ja saaneet ihmisiä pettymäänkin varmasti matkan varrella. Mutta ovat onnellisia, nyt, neljä- tai viisikymppisinä. Ja minä ainakin haluan, että kun olen viisikymmentä, niin minusta kirjoitetaan aikakauslehteen ja sitten voin kertoa millainen nuori olin ja kuinka minulla oli aina sama vihreä pipo ja hölmöjä ystäviä (kaikella rakkaudella!) ja kuinka opiskelin Jyväskylän yliopistossa ja päädyin kirjailijaksi lopulta.

Lenkkeilyn aloittamistakin olen muuten harkinnut.



Minä tyydyn myön esim. Playboyn keskiaukeamaan. Hustlerin kansikuvatytöksikin voisin suostua ehkä nippa nappa. Toi Kodin Kuvalehti on ehkä vähän liian kaukainen haave, vaikka kaikki mahdollista olisikin..


Haluaisin joskus tietää, miltä näyttää mikroskooppikuva tuosta kuuluisasta vihreästä piposta. En ihmettelisi vaikka siellä eläisi joku sienieläin. Tällä en halua viitata Miian päähygieniaan, vaan ihan yleisesti pohdiskella pipoa joka on vanha ja kaikennähnyt. Vähän niinkuin maailman kuumin nainen, ihanan ihana Helen Mirren. Sulan.


Miten te juhlitte huomenna Titanicin satavuotisuutta? Mää ajattelin ehkä avata pienen pullon kuohuviintä ja katsoa titanikin ja nyyhkyttää kuolemakohdassa (vain koska niin täytyy aina tehdä) ja myhäillä siinä autokohtauksessa. Jos tekisin top 5 -listan asioista jotka kiinnostaa mua ylenpalttisesti, Titanic olisi siinä ehkä neljäntenä. Kuninkaalliset, especially Englannin ja Ruotsin, on ykkösenä.


Toivon, että teillä on ollut lystiä tämän postauksen parissa. Meillä ainakin oli! Nyt poistun taka-oikealle ja annan Miian hoitaa asianmukaiset lopettajaiset. Lukekaa tämä ajatusoksennus! Kommentoikaa! Riemuitkaa!


Varmaan Helen Mirrenissäkin asuu joku sienieläin, jos kerta minun pipossanikin. Sitä paitsi se on kertakaikkisen hyvä pipo. Virkkasin sen itse kun olin 13.

Minä en kyllä aio juhlia Titanicia mitenkään. Tosin olen harkinnut, että raahaisin luuni vallan elokuvateatteriin katsomaan kyseisen pätkän tässä jossakin vaiheessa. Olen sen kerran nähnyt, mutta silloin keskittymiskykyni oli hieman vajavainen, koska katsomiskaverini kyllästyi ja alkoi heitellä minua muovailuvahalla ja muovailuvahahan tunnetusti on jokseenkin maailman ällöttävin asia.

Jos nyt lopettajaisia elikkäs teurastajaisia tälle postaukselle vihdoin järjestelisin, niin sanonpa vain yksinkertaisesti, että maasta sinä olet tullut ja maahan sinun pitää jälleen tuleman.

Notta se olis ny hejpådig ja seuraavaan kertaan! Rakastakaa toisianne <3 Ja meitä!