Yksin elokuviin.
Parasta on kun salissa on vain pari muuta ihmistä - tänäänkin kolme - ja itse on varannut paikan ylimmältä riviltä. Kun valot hämärtyvät, voi olla varma ettei kukaan enää hiivi saliin, ja silloin voi siirtyä sivulle niin että edessä olevalle penkille nostetut jalat eivät häiritse muita. Kuinka anarkistista onkaan istua eri penkillä kuin mikä lippuun on merkitty. Tämä on toinen kapinallinen intohimoni, toinen on se että laitan astianpesuainetta pesuveteen ennen kuin olen laskenut veden kokonaan, koska tykkään vaahdosta. Muuten olen aika kunnollinen.
Irtokarkkipussi saattaa maksaa melkein kympin, jos on ahne niin kuin minä, mutta tärkeintä on ettei tarvitse pelätä eväiden loppumista. Riittää vielä seuraavaankin leffaan, jos menee lähipäivinä. Itse olen hieman harkinnut keskiviikkoa.
Villapaita ja villasukat.
Valitsin tällä kertaa vieläpä sellaisen elokuvan, jonka pääpaino oli tunnelmassa, henkilöissä ja ylipäätään kaikessa muussa paitsi juonessa. Toisin sanoen: Matkalla.
Luin pari viikkoa sitten kirjan, johon tämä perustuu. Tai no, sen alkuperäiskäärökäsikirjoitusversion, kun satuin ostamaan sellaisen pokkarin, kun se oli halvin. Merkittävä ero ja ongelma oli se, että henkilöiden nimet on sittemmin vaihdettu. Varmastikin siis jotkut sivuhenkilöt jäivät minulta tunnistamatta tämän takia.
Lämminvärinen kuva, saksofoni ulisee kohtauksessa jos toisessakin, ja pääosanäyttelijä on niin hyvännäköinen että itkettää. Puhumattakaan Carlon sympaattisuudesta. Ajatukset saavat harhailla melkein kaksi ja puoli tuntia, ei ole monimutkaista juonta tai henkilökavalkadia jossa täytyisi pysyä perillä (verraten vaikka edelliseen leffassakäyntikokemukseeni, joka oli se uusi Batman). Ylipäätään aika lailla kaikki oli kohdallaan. Rakastin sitä, että kirjan henkeäsalpaava loppu oli poimittu sellaisenaan.
Joku sanoi, että elokuva on liian pitkä. Ei minusta. Ehkä, jos haluaa elokuvan, jolla on selkeä juonellinen alku-keskikohta-käännekohta-loppu-tyyppinen rakenne. Tai jos haluaa elokuvan, jonka jaksaa katsoa aina uudelleen ja uudelleen. Tämän voisin katsoa uudelleen jonkinlaisena taustana, mutta en ehkä heti ainakaan jaksaisi keskittyä olemaan hiljaa ja tuijottamaan liikkuvaa kuvaa ihan sen itsensä takia. Huomattava kuitenkin on, että olen sen verran elokuvavammainen, että harvaa leffaa jaksan usein katsoa. MUTTA näkisitte mut Love Actuallyn seurassa...
Siispä: ottakaa paljon eväitä ja menkää katsomaan Matkalla sellaiseen näytökseen, jossa ei ole liikaa porukkaa vaan tilaa vähän levittäytyä. Sitten vain olkaa vapaita vähän aikaa.
Ja sanokaa mitä sanotte siitä ilmeettömyydestä, mutta minusta Stewart on aika ihana Marylou.
Stewart oli "kapinallinen nuori" ja pani vitusti, ei se osaa näytellä mitään muuta. Onhan se nätskä, ei siinä mitään, kivaa silmälle vaikka lahjat puuttuvatkin.
VastaaPoistaHyvä yritys tehdä elokuva kirjasta, josta sellaista ei voi tehdä. Se kirja on jollain lailla pyhä. Beatnikraamattu - paitsi että Raamatustakin voi tehdä elokuvan, On the Roadista ei. Oh Kerouac!
Jännää nähdä miten beatnikit tulee muotiin, onhan se toinenkin leffa tekeillä, Kill Your Darlings tai joku sentapainen, jossa Allenia näyttelee Harry Potter. Hah haa.
Arvostan yksin leffassa käymistä, yes!
Joo eihän se mikään lahjakas näyttelijä ole. Mutta tässä se veti hyvin sen mikä rooliin kuuluikin. (Pun unintended.) Varmaankin joku olis tehnyt roolin paremmin, mutta kun ei ole vertailukohtaa, niin ei voi verrata.
PoistaMun mielestä tää oli oikein onnistunut elokuvasovitus. Elokuvan keinot vaan on erilaiset, ja jos kirjan pointti on rönsyilevä kieli ja sen luoma tunnelma ja maailma, niin tietenkään sitä ei ole mahdollista samalla tavalla vangita. Ei voi sanoa, että tietää mistä kirjassa on kyse, jos on nähnyt tämän elokuvan. Mutta elokuva on silti hyvä ja toimiva oman taiteenlajinsa edustajana. Muoti-ilmiöt tulee ja menee, ja myönnän että itse luin tämän kirjan koska se nousi tietoisuuteeni elokuvan nostattaman ilmiön myötä. En kuitenkaan kehtaisi mennä esittämään mitään beatnik-fania, kun en aiheesta oikeasti mitään tiedä. Enkä tämän leffan jälkeen enää hyväksy muuta Allenia.
Yksin leffassa käyminen on melkein kivempaa kuin jonkun kanssa, niin outoa kuin se onkin.