retrospektio

Tämä on pitkä teksti enkä jaksa etsiä edes kuvia, mutta koittakaa kestää. 

Kun vuotta on jäljellä tasan kaksi viikkoa, on ihan jees katsella vähän taaksepäin.

Kohta tämä(kin) vuosi on ohi ja joutuu taas opettelemaan uuden vuosiluvun. Luultavasti päivään kaiken vuodelle 2012 noin maaliskuulle asti, oon hieman muutosvastainen.

Tässä vuodessa on ollut niin paljon hyvää ja niin paljon sitten muutakin.

Alkuvuosi, ah mahtavuutta. Kaikki se abistressi ja yllättäen löytynyt yhteys koulukavereihin, penkkarit ja se sanoinkuvaamaton fiilis kun minua kannetaan koulusta ulos ja huudan minkä keuhkoista lähtee luullen ihan todella, että aamuni olisivat siinä ja kaikki on ihan kuin 13 vuotta sitten, jolloin olin pieni ja katsoin esikuvaani samassa mekossa missä sittemmin nousin itsekin rekan kyytiin.

Kevät, kaikki lukioasiat ohitse ja edessä pääsykoelukemiset ja ihana Irlanti, täydellinen viikko seurassa, josta en halua luopua koskaan. Siideri ja Guinness virtaa, jalat kipeytyvät kävelystä, asunnosta näkee puolet Dublinista ja pää menee sekaisin kaikesta siitä mahtavasta "tänne mä kuulun"-fiiliksestä. Kotiinpaluu, kyyneleet lentokoneessa mutta rinnassa toivoa. Pääsykoeroadtrip Kuopioon, joka tuntuu melkein yhtä kodilta kuin Dublin.

Tulee kesä, painan lakin päähäni ja puhun kolme minuuttia koko koululle pelosta, innosta ja elämästä, jossa kaikki on vielä avoinna. Olen kauniimpi kuin koskaan mekossa, joka on kauniimpi kuin mikään toinen. Olen absoluuttisen onnellinen sen yhden päivän. Tulee rauhallisia aamuja, jolloin syödään hyvin ja uidaan ennen auringonnousua jäätävässä vedessä ja mennään sitten saunaan. Tulee ihana ja kamala työ jota kestän suurimmaksi osaksi vain, koska edessä on Irlanti jälleen. Tulee paksu kirje yliopistolta. "Onnea, sinut on valittu."

Heinäkuinen Irlanti, laukussa tanssitavarat ja Voltarenia, suuntana maaseutu ja opettajat suoraan Riverdancesta. Epävarmuutta, riemunkiljahduksia ja paras matkaseura. Kotiin en ikävöi kertaakaan ja päätän, että vaikka joutuisin asumaan sillan alla, jatkan tanssia kunnes kuolema minut siitä erottaa. Kotiinpaluu ei ole yhtä kauheaa kuin ensimmäisellä kerralla, sillä tiedän palaavani sinne vielä.

Asuntokriiseilyä, elämäkriiseilyä ja pieni paniikki. Ystävät pakkaavat, minä pakkaan ja kaikki tuntuu niin lopulliselta. Uusi koti, paljon valoa mutta vasta vähän sitä tunnelmaa, mikä luo kodin. Kämppikset, jotka ovat onneksi melko ihania. Yliopiston pihalla tunnen pakokauhua, kunnes kuulen jonkun puhuvan puheviestinnästä. Yhtäkkiä ympärillä on kaksikymmentä ihmistä, jotka vaikuttavat oikeastaan aika ihastuttavilta.

Syksy etenee, joskus on paha olla ja joskus taas ei laisinkaan. Omistaudun tanssille ja kuuntelen voimaannuttavaa musiikkia. Yritän kuulua joukkoon ja sopeutua, mutta välillä itkettää. Elämä tuntuu muuttuvan niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Tulee eroajatukset ja viimein päätös. Kaiken keskellä olen pienesti toiveikas, kriisi ei ole vain vaara vaan myös mahdollisuus. Tukeudun ystäviini ja lupaan itselleni, etten puolestaan jätä heitä koskaan kärsimään hätää. 

Loppusyksy menee hieman sumussa ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. Haaveilen niin paljosta haaveilematta kuitenkaan oikeastaan kuin jostakin tietystä, johon kaikki ajatukseni tuntuvat aina lopulta päätyvän. Talvi ja hämmennys, ihmisen kokoinen kysymysmerkki ja äkillinen tarve suojella itseäni, liikun lähellä sitä reunaa jolta en halua pudota, en siihen tunteeseen jossa olen avuttomimmillani. 

Ja vielä se onnellisuus, lämpö ja toivo

Hetket joiden haluaisin kestävän ikuisesti

jolloin arkea ei ole eikä sanoja tarvita.

Virheitä, niistä oppimista, suunnanmuutoksia ja päätös olla parempi ensi vuodesta alkaen, koko loppuelämän ajan. Siinähän se, 2012.

"Every day I've got to be thankful that I am alive, and you never know - the cliche is, I guess, you could get hit by a bus tomorrow, so you'd better be at peace with whatever you got going at the moment."

- Joseph Gordon-Levitt (ihan Miian iloksi vain)