Nuevo año

Joulu meni menojaan ihastuttavan perinteisellä tavalla. Erinomaista ruokaa, erinomaista punaviiniä ja erinomaisia lahjoja. Isä pukeutui smokkiin ja nukahti sohvalle nelituntisen ruokamaratonin jälkeen, äiti paheksui perijättäriensä viininkulutusta ja me perijättäret puhuttelimme toisiamme "your ladyship" ja "milady" läpi pyhien, kiitos Downton Abbeyn.

Välipäivinä kieltäydyin asiallisista vaatteista ja keskityin kuluttamaan suklaata ja sohvaa. Sisko karkasi naimisiin, toinen hankki auton ja minä päätin ryhdistäytyä sitten ensi vuonna. Nyt se hetki on valitettavan lähellä ja paremman elämän uudenvuodenlupaukseni hirvittävät minua jo nyt.

Yhdestä lupauksesta aion kuitenkin pitää kiinni, vaikka kaikki muut jäisivätkin toteuttamatta; ensi vuonna tähän aikaan minulla on takanani valtavan onnellinen vuosi. Se vaatinee töitä joka päivä, mutta vaatikoot. Se on sen arvoista.

Vuoden viimeistä iltaa vietän yllättäen ruokapöydän ääressä. Kaikki rakkaimmat eivät ole läsnä, mutta sitäkin enemmän ajatuksissa. Vuoden viimeiset sekunnit lasken ilman ihmistä, jota ottaa kädestä ja suudella nollan kohdalla, mutta ei se mitään.

Hilpeää uutta vuotta! Olkaa ihmisiksi ja olkaa onnellisia.

Mathom

"- hobitit nimittivät mathomiksi kaikkea sellaista millä ei ollut varsinaista käyttöä mutta mitä ei raaskinut heittää poiskaan. Heidän asumuksensa täyttyivät helposti mathomeista -" 
(Taru Sormusten Herrasta, siitä alun selitysosasta)

Täällä on puoli huoneellista jokseenkin mathom-tason kamaa. Ne pitäisi raivata, jotta jäisi tilaa minun muuttaa tavarani varastoon tähän huoneeseen, kun kuukauden päästä pakkaan violetin matkalaukkuni. Jostain syystä kaikki omaisuuteni ei mahdu siihen laukkuun.

Mitä todennäköisimmin minua odottaa huone, josta yliopistolle pääsee kävelysiltaa pitkin. Minusta se kuulostaa aika hienolta. Kaikenlaiset sillat ja tunnelit viehättävät minua suuresti.

Toiseen asiaan.

Opin viime yönä, ettei ole hyväksi antaa periksi nukkumaanmenoasioissa. Minä luen itseni uneen jokseenkin aina. Ajattelin että kerrankin voisin olla ystävällinen ja suostua valojen sammuttamiseen, vaikka minua ei vähääkään nukuttanut. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, vankina pimeässä huoneessa, äänettömästi ja oven vieressä nukkuvan koiran sisään lukitsemana tiesin, että valintani oli ehkä ystävällinen teko siskoa kohtaan, mutta itseni kannalta erinomaisen huono. Aamulla väsytti, ja nyt väsyttää. Seurauksena paha ja riidanhaluinen mieli.

En jaksaisi tehdä suunnitelmia, päätöksiä, valintoja ja laskelmia. En jaksa olla minä, ja se huolestuttaa minua suuresti, koska minusta olisi mukavaa olla minä jälleen.

Jouluiloja

Soitin joulupukille sekä saksofonia että pianoa ja lauloinkin vielä.

Kun se kysyi, onko talossa tuhmia lapsia, minä astuin huoneeseen ja kumarsin joka suuntaan ja vähän vilkuttelin kuin mikäkin kuninkaallinen. The Official Tuhma Lapsi. Paitsi etten ole tuhma. Pahaihmismiia kyllä useinkin, mutta tuhma en, en sellaisella 'katso seiskan kannesta tuhmat kuvat' -tavalla. Koko maailma on tyytyväisempi kun en ole sillä tavalla tuhma.

Aiheeseen liittyen, vähän kyllä eksyin joulutunnelmaisessa monologissani (jota oli kuuntelemassa tasan yksi henkilö, joka ehkä on sukua ja ehkä ei ja pyysi sensuroimaan henkilöllisyytensä tästä blogikirjoituksesta syystä tai toisesta) pohdin että jos pukeutuisin tyylikkäästi joulukuuseksi, kietoisin vaan niitä kulta- ja hopeaseppeleitä ympärille ja laittaisin jotkut joulupallot peittämään nännejä. Kuulijalta melkein loppui huumorintaju siinä vaiheessa kun kaavailin että vois tuohon alakerran kriittisten paikkojen peitoksi laittaa mistelinoksan hohoo. Mutta ei, kyllä loppujen lopuksi vain naurettiin. Ja voitte elää rauhassa, koska tätä erotiikan maailmanloppua ei tule koskaan tapahtumaan.

Niin mitä merkittävää mää sitten sain joululahjaksi?

Matkalaukun, että pääsen pois (hehee), ja parikin toivomaani kirjaa, ja TEKOVIIKSIÄ (ah<3) ja hyviltä ystäviltä kirjan nimeltä Yksityisiä iloja. Siinä kirjassa on proosarunoja aiheesta, joka varmaan käy selville tuosta otsikosta jo, tai mielikuvituksettomille klikkaamalla tuota kirjan nimeä josta tein linkin. Olen kovin inspiroitunut. Siis kirjoittamaan proosarunoja. Olen saanut aikaan jo KAKSI. Mielestäni ne ovat hyviä, ja ei, ette saa koskaan lukea niitä.

Minulle on esitetty toive kirjoittaa Lauran tyyliin retrospektiivi. Kaipaako kukaan tiivistelmää vuodestani? Enhän tiedä itsekään, mitä minulle kuuluu esim. nyt.

Kamikaze-tyyppinen joululaulurage

Tässä jouluradiota kuunnellessa olen löytänyt sisältäni suuren vastenmielisyyden tunteen kahta biisiä kohtaan.

Niin sanottu Jouluhymni (geneeriset nimet HUOH) eli se rauhaa-vain-rauhaa-setti. Se viimeinen säe. Maariainen tuutii seimen pienoistaan. Jos tyypin nimi on Maria (3 tavua) ja hänestä voi käyttää myös nimitystä Neitsyt Maria (5 tavua), niin MIKSI pitää muut sanoitukset asetella niin kertakaikkisen huonosti, että tarvitaan nelitavuinen ilmaus (4 tavua!), ja jos tarvitaankin, niin miksi sen pitää olla tuollainen typerän vammaisesti väännetty 'Maariainen', kun siihen voisi laittaa jotakin kunniallista ja ei-ärsyttävää. Tulee paha mieli kuuntelijalle. Sanoittakaa paremmin.

Toinen on sitten se Jouluradiossa usein soiva kappale, jossa lauletaan vaarista, joka on 'sodan käynyt hieno mies'. Ei liity mitenkään jouluun. Kyllä saatte itsenäisyyspäivän aikoihin nuolla niitä veteraanien jalkapohjia, mutta älkää tuoko sotaa joululauluihin ilman kunnon perusteluja (vrt. ”Happy Xmas (War Is Over)”).

Nyt takaisin siivoamaan. Oli vaan pakko saada tämä pois mielestä.

//Edit: ja se, missä lauletaan 'reindeers'!!!!!

Dafuq

Vois kattoa taas Painajaisen ennen joulua. Ennen joulua. Hehe.

Kuva kuvastaa viimeaikaisia tunnelmiani.

Olen tehnyt hienoimpia joulukortteja ikinä, oikeasti, ette uskoisi. Tai no osa ehkä uskoo, koska olen melko varma että jotkut tämän blogin lukijat ovat minulle siinä määrin ystäviä että saavat minulta jonkinlaisen kortin. Esimerkiksi Minna sai jo ja sekös oli menestys. Vaikka mauttomuuden rajalla leikittelyni oli sen verran riskialtista että annoin luvan katsoa korttia vasta kun olin tullut kyyditetyksi turvallisesti kotiin viiman halki Rauha-autolla.

En voi tiskata kun sormessa oleva laastari kastuisi ja se on hieno Barbapapa-laastari ja haluan suojella sitä. "Taidat olla vähän onnettomuusaltis", sanoi yksi kaveri ja siinä vaiheessa tajusin, että kaikilla muilla ei taida olla koko ajan mustelmia ympäri käsiä ja jalkoja tai paperihaavoja siellä sun täällä.

Kokeilin viime yönä, voiko kansion kuminauhalla soittaa Misty Mountainsia. Yllättävän hyvin sujui. Suhteessa siihen, etten oikein muistanut säveltä.

Radiossa soi it's a quarter after one ja minä sanon: amatöörit.

Huomenna kotiin sitten. Lomaksi.

Suattaapi olla että opettelen puhhuun savvoo.

retrospektio

Tämä on pitkä teksti enkä jaksa etsiä edes kuvia, mutta koittakaa kestää. 

Kun vuotta on jäljellä tasan kaksi viikkoa, on ihan jees katsella vähän taaksepäin.

Kohta tämä(kin) vuosi on ohi ja joutuu taas opettelemaan uuden vuosiluvun. Luultavasti päivään kaiken vuodelle 2012 noin maaliskuulle asti, oon hieman muutosvastainen.

Tässä vuodessa on ollut niin paljon hyvää ja niin paljon sitten muutakin.

Alkuvuosi, ah mahtavuutta. Kaikki se abistressi ja yllättäen löytynyt yhteys koulukavereihin, penkkarit ja se sanoinkuvaamaton fiilis kun minua kannetaan koulusta ulos ja huudan minkä keuhkoista lähtee luullen ihan todella, että aamuni olisivat siinä ja kaikki on ihan kuin 13 vuotta sitten, jolloin olin pieni ja katsoin esikuvaani samassa mekossa missä sittemmin nousin itsekin rekan kyytiin.

Kevät, kaikki lukioasiat ohitse ja edessä pääsykoelukemiset ja ihana Irlanti, täydellinen viikko seurassa, josta en halua luopua koskaan. Siideri ja Guinness virtaa, jalat kipeytyvät kävelystä, asunnosta näkee puolet Dublinista ja pää menee sekaisin kaikesta siitä mahtavasta "tänne mä kuulun"-fiiliksestä. Kotiinpaluu, kyyneleet lentokoneessa mutta rinnassa toivoa. Pääsykoeroadtrip Kuopioon, joka tuntuu melkein yhtä kodilta kuin Dublin.

Tulee kesä, painan lakin päähäni ja puhun kolme minuuttia koko koululle pelosta, innosta ja elämästä, jossa kaikki on vielä avoinna. Olen kauniimpi kuin koskaan mekossa, joka on kauniimpi kuin mikään toinen. Olen absoluuttisen onnellinen sen yhden päivän. Tulee rauhallisia aamuja, jolloin syödään hyvin ja uidaan ennen auringonnousua jäätävässä vedessä ja mennään sitten saunaan. Tulee ihana ja kamala työ jota kestän suurimmaksi osaksi vain, koska edessä on Irlanti jälleen. Tulee paksu kirje yliopistolta. "Onnea, sinut on valittu."

Heinäkuinen Irlanti, laukussa tanssitavarat ja Voltarenia, suuntana maaseutu ja opettajat suoraan Riverdancesta. Epävarmuutta, riemunkiljahduksia ja paras matkaseura. Kotiin en ikävöi kertaakaan ja päätän, että vaikka joutuisin asumaan sillan alla, jatkan tanssia kunnes kuolema minut siitä erottaa. Kotiinpaluu ei ole yhtä kauheaa kuin ensimmäisellä kerralla, sillä tiedän palaavani sinne vielä.

Asuntokriiseilyä, elämäkriiseilyä ja pieni paniikki. Ystävät pakkaavat, minä pakkaan ja kaikki tuntuu niin lopulliselta. Uusi koti, paljon valoa mutta vasta vähän sitä tunnelmaa, mikä luo kodin. Kämppikset, jotka ovat onneksi melko ihania. Yliopiston pihalla tunnen pakokauhua, kunnes kuulen jonkun puhuvan puheviestinnästä. Yhtäkkiä ympärillä on kaksikymmentä ihmistä, jotka vaikuttavat oikeastaan aika ihastuttavilta.

Syksy etenee, joskus on paha olla ja joskus taas ei laisinkaan. Omistaudun tanssille ja kuuntelen voimaannuttavaa musiikkia. Yritän kuulua joukkoon ja sopeutua, mutta välillä itkettää. Elämä tuntuu muuttuvan niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Tulee eroajatukset ja viimein päätös. Kaiken keskellä olen pienesti toiveikas, kriisi ei ole vain vaara vaan myös mahdollisuus. Tukeudun ystäviini ja lupaan itselleni, etten puolestaan jätä heitä koskaan kärsimään hätää. 

Loppusyksy menee hieman sumussa ja ristiriitaisten tunteiden vallassa. Haaveilen niin paljosta haaveilematta kuitenkaan oikeastaan kuin jostakin tietystä, johon kaikki ajatukseni tuntuvat aina lopulta päätyvän. Talvi ja hämmennys, ihmisen kokoinen kysymysmerkki ja äkillinen tarve suojella itseäni, liikun lähellä sitä reunaa jolta en halua pudota, en siihen tunteeseen jossa olen avuttomimmillani. 

Ja vielä se onnellisuus, lämpö ja toivo

Hetket joiden haluaisin kestävän ikuisesti

jolloin arkea ei ole eikä sanoja tarvita.

Virheitä, niistä oppimista, suunnanmuutoksia ja päätös olla parempi ensi vuodesta alkaen, koko loppuelämän ajan. Siinähän se, 2012.

"Every day I've got to be thankful that I am alive, and you never know - the cliche is, I guess, you could get hit by a bus tomorrow, so you'd better be at peace with whatever you got going at the moment."

- Joseph Gordon-Levitt (ihan Miian iloksi vain)

Grumpy

Kouluruoka oli pahaa tänään. Jotakin mönjänpalasia, jotka larppasivat kastikkeessa lihan roolia harvinaisen huonosti. Niiden nimi alkoi g:llä ja niissä oli kai ainakin sieniproteiinia, mutta siis ihan järkyttävän pahaa. Ja Musican hyvästä leivästäkin oli jäljellä pelkkä kantapala. Kysyin olisiko lisää ja ei ollut.

Mikä siinä on, että ihan mitä tahansa sitten sanookin, niin välittömästi olo on idioottimainen. Mikä siinä on, että kaikkea sanomaansa pitää hävetä ihan koko ajan. Mikä siinä on, että pitää olla tällainen hölmö? Hajottaa oma pää ja se kun en sen toimintaa ymmärrä.

Positiivista elämässä: olen käynyt eläinkaupassa katselemassa kääpiöhamstereita. Söpöjä ovat.

Seuraava video on erityisesti omistettu uudelle macarena-sielunsisarelleni:

Minun pitäisi periaatteessa kirjoittaa yksi parikymmensivuinen raporttitehtäväkeissipaska tässä ennen joululomalle jättäytymistä, mutta höpö höpö sellaisille, aloitan loman nyt.

Ajattelin ostaa joululahjoja tänään. No itselleni ostin...

Juustokiekoista

Voi kaikki ne kiiluvasilmäiset, sormuksen perässä maanisesti juoksevat epätoivoa uhkuvat naishenkilöt, jotka luulevat olevansa oivaltavia yrittäessään iskeä Martin Freemania Hobitista varastamallaan iskurepliikillä 'well that's a meaty mouthful'.

Onhan se nätti elokuva ja Balin on sympaattinen koska se on ihan kuin minä. Kanakolmioleipä oli myös mainio valinta evääksi, olin riittävän viisas tajutakseni että pelkkä popcorn olisi huono ajatus jos ei ole syönyt lounasta. Tuli kyllä silti nälkä, kun katsoi niitä Bilbon keittiöstä löytyviä eväksiä, esimerkiksi kolmea valtavaa juustokiekkoa.

i wish...

joululomastelua

Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että en koskaan voisi asettua pääkaupunkiseudulle. Hetken jo olin pyörtämässä päätöstäni, mutta valitettavasti Seurasaaressa ei ole vuokra-asuntoja (tuskin omistusasuntojakaan..) eikä Helsingin kaupunki sitä paitsi katsoisi hyvällä sinne asettumistani.

Mutta pidin Kruununhaasta, Stockmannin jouluosastosta, suomenruotsalaisista, ratsupoliiseista, kaakaosta ja korvapuusteista puistonpenkillä, itsenäisyyspäivästä DTM:ssä, Tuomiokirkon kellojen psykedeelisestä kilkatuksesta, joulutorista ja Albert Nobbsista.

suloisinta.

Sekä ennen kaikkea kuolemattomista lausahduksista, kuten Hjallis Harkimon viisaudesta "Peräksiantamattomuus on sitä, ettei anna periksi."

En juuri pidä Valtion Rautateistä, kosteutta pitämättömistä Riekereistä enkä siitä, että niin hyvä ilta päättyy näihin aatoksiin

Muutaman tunnin kotonaolon jälkeen lähden intopinkeänä Inariin. La Laponie, c'est magnifique!
Tavaraa on liikaa ja bussimatka on liian pitkä, mutta kohteessa on poroja ja eksotiikkaa ja savusauna ja ulkomaalaisia ja kaikkea ihastuttavaa.

Miia Mustelmainen

Kipeyspäivä. Energiaton päivä. Tulkaa silittämään ja laulakaa tätä.^^

Tenttivastaus loppui siihen pisteeseen kun ei ollut energiaa ajatella enää seuraavaa lausetta, mutta toisaalta, enpä aiheesta juuri tiennytkään. Syksyn viimeinen tentti silti, joten lievää iloisuutta ilmassa. Enää jäljellä palautettavia asioita, ja niiden tekeminenhän on varmasti uskomattoman hauskaa, kunhan vain työhön ryhdyn ain' laulain'.

Tunnen suurta katkeruutta Keskisuomalaisen joulukalenteria kohtaan, koska on vain ja ainoastaan sen vika, että lempimagneettini putosi ja meni kolmeen kappaleeseen. Tarvitsen pikaliimaa. Tekisi mieli matkustaa Pariisiin ostamaan uusi magneetti hajonneen tilalle. Oi Notre Dame.

Pelaan taas vihreän pallon bingoa koska olen tyhmäpää.

Rudolph the EDNOS’d Reindeer

You know Dasher and Dancer and Prancer and Vixen

Comet and Cupid and Döner and Blitzen

But do you recall

The most famous reindeer of all?

Rudolph the EDNOS’d Reindeer

Had a too tight pantyhose,

And if you ever saw it,

You would even say all shows.

All of the other reindeer

Used to laugh and call him fat;

They never let poor Rudolph

Join in any reindeer frat.
Then one steamy Christmas Eve,

Santa came to say,

Rudolph with your hose so tight,

Won't you go all gay tonight?
Then all the reindeer ’loved’ him

As they shouted out with fuss,

Rudolph the EDNOS’d Reindeer,

You'll go down on all of us.

Tällainen runosuoni tänään sykki aamun ratoksi. Mitäs teidän päivään? Kahvit nyt väärässä kurkussa eeppisen lyyrisyyteni vuoksi?

Huomioita ihmiselämästä

- karjalanpaisti on ketjureaktio
- jollain muulla on paljon enemmän järkevää sanottavaa kuin minulla
- mustankipeys tulee aina yllättäen, typeristä syistä
- kolme konvehtia voi syödä kuudessa sekunnissa ihan helposti
- ihan kaikki ei aina käänny parhain päin, ei käänny. teitä on huijattu.

Mutta sitten on ne pienet asiat, joista olla loputtoman kiitollinen

Minun seitsemän ystävääni ja kaikki ne kaverit, jotka ovat osoitekirjassa etunimi sukunimi toisin kuin ystävät, mutta ovat kuitenkin ja ovat ihania,

Kaksi yötä joulukalenterin ensimmäiseen luukkuun,

Joitakin öitä Helsinkiin, jossa aion unohtaa diversiteetin johtamisen ja subjunktiivia vaativat konjunktiot viettääkseni laatuaikaa kahden kanssa seitsemästä,

Vähän enemmän öitä ja sitten olen Lapissa, edustan hyvin ja pyörin hangessa ja sielläkin on yksi seitsemästä ja paljon muita mukavia

Maitokaakao, voisilmäpulla ja Sinä päivänä

Näillä selvinnee huomiseen.

It's our problem-free philosophy

 

Blogger ei tarjonnut riittävän isoa fonttia niin piti tehdä tämä Paintilla.

Söin liikaa Toffifeeta ja tässä tulos

Mikko Kuus-kuus-kuustonen tuli ulos studiosta ja sanoi: demoni on valmis.

Ainakin fiilis on suunnilleen tämä, sillä NANONI ON VALMIS. Se tarkoittaa, että olen nyt ns. oikeasti kirjoittanut KIRJAN. Jonka pituus on 50 015 sanaa. 

Ignoorataan se, että editointia kenties kaivataan vielä jonkin verran paljon...

Kuorin tuossa porkkanaa ja mietin miten päheetä olisi olla marsu. Sitten iski yksittäinen lentoliskohikkaus. (Tunnetaan myös nimellä huutohikka ja raivohikka.)

En tiennyt, että keittiön ovenkarmin kanssa voi tanssia tangoa, mutta niinpä vain voi ja se on erittäin hyvä taivutuksissakin! Voisin vielä vähän aikaa hihitellä ääneen. 

Hain myös tänään kirjastosta kasan kirjoja.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Michael Chabon: Kesämaa

Mistäs sitä aloittaisi?


Vielä yksi kuva, koska blogin nimi sitä vaatii:

Sade-päivän iloja

Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askelkyykky.

Aaärveeooänteeaa on suoritettu.

Ai mikä? No se eepillinen ja mahtikaikenvoipa ARPOJAINEN blogimme kaksivuotuisuuden kunniakkuudeksi.

Runouden tasollahan ei arvontavoittoon luonnollisestikaan voi olla minkään valtakunnan (ei edes prinssinnakin ja puolen valtakunnan) merkitystä. Sen sijaan järjestimme fyysisesti rankan dualistisen ottelun, jonka prosedyyriä kuvaamme seuraavassa kappaleessa.

Alkuerät, eli niin kutsutut alkupalat eli aperitiivit: jalkasotaa. Asetuimme siis, Laura ja minä, itse omin pikku kätösin kangaspuilla paukuttelemani maton päälle selillemme pylly vasten pyllyä pum pum. Suokaamme taiteellinen vapaus. Todellisuudessa asetuimme siten, että polvitaipeemme olivat 90° kulmassa ja jalkapöytämme vastatusten pum pum. Selvitettyämme finaalikierrokselle kaksi osallistujaa heitimme kolikkoa siitä, kumpi edustaisi finaalissa kumpaa finalistia.

Loppuottelu olikin perinteistä spedeilyä. Silmät kiinni NYT, jalasta kiinni NYT! Taustalla soi Shakiran Ready for the Good Times ja kisa kävi kiivaana, kunnes toinen meistä voitti ja toinen hävisi.


Arvonnan eli kilpailun palkinnon siis myönnämme seuraavalle henkilölle:


STORITHIANA!!!

Ilmoitapa sähköpostiosoitteesi kommenttiboksiin, jotta saamme sinuun yhteyden. Vaihtoehtoisesti laita Miialle suoraan postiosoitteesi facebookin kautta.


Seuraava kappale on omistettu kaikille osallistujille - rakkauteemme tottuu!



Sillä samaisella rakkaudella,
Miia und Laura

Ruokasoodaa

Olen koko illan kuunnellut Richie Samboraa ja miettinyt:

otsatukka vai ei?

Ei en tahdo olla niin pinnallinen että puisin blogissa tällaista asiaa, muttakun muttakun. Pitkä keskustelu kauneusihanteista ystävän kanssa ja sitten omien kuvien selailua ja pitäisiköhän sittenkin olla pinnallisempi? (olisinko kauniimpi)

Olisiko elämäni parempaa, jos omistaisin hiusharjan jossa on normaali määrä harjaksia jäljellä? Kysymys ei ole retorinen.

Romaani ei etene. Tai etenee, muttei niin nopeasti kuin haaveilin. 40k nyt kasassa. Tuntuu, että siitä tulee juurikin sellainen teemojaan hatarasti käsittelevä kurja esikoiskirja, joka laitetaan nuoruuden ja harjaantumattomuuden piikkiin jos joskus joku sen lukee.

Huomenna postilaatikkoon pudotan pari Walesiin matkaavaa lomaketta.

Olen ommellut takkiini irronneet napit.

Olen syönyt pannukakkua ja Toffifeeta ja tortillalastuja ja irkannut ja lukenut kirjaa, jossa on vinkkejä kodinhoitoon. Suurin osa liittyy ruokasoodaan ja viinietikkaan.

Mietityttää

Miksi en saa luettua tenttiin?
Miksi olen flunssassa vähintään kolme kertaa syksyssä?
Miksi ihmiset käyttävät toppaliivejä? Ne on epäkäytännöllisiä ja rumia!
Miksen osaa enää olla viehättävä ja kiinnostava?
Miksi mua ei viedä ulos syömään?
Miksen voi olla se täydellinen ystävä, mikä haluaisin olla?
Miksei kukaan käy mun kanssa salilla tai lenkillä?
Miksi mun Spotifyaika on lopussa?
Miksi Ranuan eläinpuiston väki ei reagoi mun yhteydenottoihini?

..mä ihan todella haluan kirjoittaa teidän satakiloisen jääkarhunpentunne joulunvietosta

Voisko nyt vaan käydä näin? Voisko?

(kuva: nyt.fi/tag/fok_it/)

Onneksi on J, joka kuittaa maanantaiahdistukseni asiantuntevalla vapaapäiväläisen kommentilla:

"Otahan tequilaa." 

Niinpä, niinpä.

terveisiä tiedeyhteisöstä

On helppoa olla hyvillä mielin,

kun rekisteröityy luuydinrekisteriin luovuttajaksi

kun tietää viikonloppuna tapaavansa ihania ystäviä

ja ihan erityisesti silloin, kun 8000 merkin esseestä on kirjoittanut 6214 merkkiä

(..ja kun tietää, että lähdeluetteloon menee ainakin 300 merkkiä!)

Huolimatta tästä uskomattoman ahkerasta esseepinnistyksestäni olemme puheviestijäystävieni kanssa vakaasti sitä mieltä, että meidän on koottava opiskelukokemuksistamme kirja, joka voisi toimia realistisena infomateriaalina kaikille uusille fukseille. 

Kirjalla on jo nimikin, kiitos M !

"Tää homma on niin vitun anaalista oikeesti" ja muita relevantteja totuuksia yliopisto-opiskelusta

Lainaus on allekirjoittaneen suusta. Ah miten tyypillistä, kyllä on ollut verbaalinen lahjakkuus taas käytössä.

Lienee parasta käyttää tämä hyvä mieli loppuun hyödyllisellä tavalla ja kirjoittaa muutama merkki lisää, koska arvatenkin menee noin viisitoista minuuttia ja fiilis on taas tämä:

Ruoasta ja aterimista

Viime yönä kävin kahvilassa. Söin suklaakakkua ja join chai lattea. Oli todella hyvää. Sitten heräsin, enkä ollut penniäkään köyhempi.

Posti toi eilen paketin parhausystävältä. Marraskuulahjan. Nyt minulla ON Vilijonkka- ja Hemuli-lusikat. Siis ne, joita toivoin joululahjaksi tässä pari viikkoa sitten tässä blogissa!! Ja tänään posti toi ilahdutuskortin yhdeltä mainiolta helsinkiläiseltä.

Vierailinpa muuten ns. Mestaajan Serkussa myöskin ja ostin niin monta juttua vihannesosastolta, että kassahihnan apaattista liu'untaa katsellessa tuli melkein epätodellinen olo: ovatko nämä jonkun muun ostokset? Ei esimerkiksi ollenkaan perunalastuja, vaan perunoita. No joo, on se sitten kostautunut sillä, että olen tänään syönyt pelkkää suklaata, kun en ole osannut päättää, mitä ruokaa laittaisin.

Ei, tämä ei ole ruokablogi, vaan edelleen ajatusblogi, minä vain ajattelen ruokaa aika paljon. Ja sitä paitsi saatte kiittää onneanne, ettei vieläkään olla menty tyyliblogin suuntaan. Ei sillä, ettäkö mintunvihreässä kokohaalarissani olisi mitään vikaa. Se on upea.

"I don't want to be AquaMan. He sucks!"

Aikuisuuden merkki taitaa olla se, kun sanoo ääneen lauseen 'mulla on liikaa karkkia kotona, olispa vaikka leipää'.

Nanoni rikkoi tänään 30 000 sanan rajapyykin. Se tekee 60 % eli voitto alkaa jo olla ovella ja vaikka vähän nyppiikin välillä avata se sama kirjoitusikkuna (mitäs olen totuttanut itseni one-shotteihin ficcailun parissa, oma vika) niin on lohdullista huomata, että jopa silloin, kun ei inspiroi eikä huvita, niin tonnin riipaisee siitä huolimatta ilman suurempaa tuskaa, ja vaikka enemmänkin, jos aikaa on (ehkä joskus tulevaisuudessa aikaa on, kun ei ole muita velvoitteita kuin kirjoittaminen), ja se teksti on ihan kelvollista ja yleensä edistää tarinaakin juuri sopivan verran. Olen jaotellut suuret linjat kolmanneksiin, eli nyt on muutama tonni aikaa kutoa viimeisetkin keskimmäisen kolmanneksen langat mukaan tähän kuvakudokseen, ja sitten saankin alkaa kasvattaa jännitystä loppua kohden! Pääsen oikein mässäilemään ahdistuksella! Varsinainen loppu on itsellenikin vielä hivenen auki. Kahden ensimmäisen aikatason loput kyllä luulen tietäväni, mutta kronologisesti ajatellen viimeiset tapahtumat saa alitajuntani selvitellä sitten, kun pääsen sinne asti. En malttaisi odottaa.

Lisäksi olen syönyt täytekakkua ja kaventanut Ekocenteriltä löytynyttä Vilijonkka-henkistä violettia mekkoa niin että se nyt nuolee naisellisia kurvejani (not). Ja näkisittepä kynteni! Ne ovat olleet näin pitkät viimeksi ehkä kahdeksannella luokalla!

Sitten tämän lähetyksen todelliseen ideaan. Kuvia kuvaamaan allekirjoittanutta! Kun kerran Laura, niin sitten minäkin...

Tavoilleni uskollisena selasin tietenkin koko andthat'swhoiam-sivuston läpi, ettei vain mikään nerokkaasti minua kuvaava kuva menisi sivu suun. Nyt jos jotain puuttuu, niin se on ihan vain oma vikani. (Saa täydentää kommenttiboksiin jos selvästi olen missannut jotain.) Muutaman tosin jätin pois ihan vain siksi, etten halunnut kuvailla itseäni kovin monella samalla kuvalla kuin Laura itseään, koska sehän olisi tylsää!

Näin unta, että mulla oli sipsejä ja dippiä ja siinä unessa myös sain yhden sivuaineoikeuden, jota todellisuudessa minulla ei ole kovinkaan suurta todennäköisyyttä saada vaikka kovasti haluaisin. Tänään olen sitten nukkunut päiväunet katsoessani Naapurini Totoroa - olipa muuten karua yrittää löytää se dark totoro -symboliikka sieltä rivien välistä ja miettiä mitä kamaluuksia mikäkin voisi symboloida, jos oikein kuvainnolliseksi mentäisiin. Ne ilonkiljahdukset siellä ruudulla muuttuivat kauhunhuudoiksi kyllä unisessa päässäni.

varpaita hirvittää sirpaleet

"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto
En vaihtais sekuntiakaan"

Joskus on näitä päiviä, jolloin pitää kuunnella niitä eniten itkettäviä biisejä repeatilla
hautautua peittoon ja torkuttaa puoli tuntia
syödä paketillinen keksejä yksin

lopettaa parisuhde voidakseen paremmin ja voida silti huonosti
katua, pelätä, surra ja itkeä ruokalan jonossa
tuntea silti tehneensä oikein.

Ja jossain tuolla on päivä, jolloin kaikki on taas hyvin.
Minä tiedän sen, koska minä olen vahva ja minä olen hyvä näin ja minä kelpaan,
ennen kaikkea itselleni, vielä joskus.